Saturday, 26 April 2014

My heros


Naputellen lauantai-illan hymiöitä ihan itsekseni keskellä kauneinta kaaosta. Viikonloppu ja kotona. Koko loppuporukka on levittäytynyt ympäri huushollia omine puuhineen. Pleikkari, pojat ja kaverilauma kellarissa, tytöillä pelihetki ja jonkinsortin kissatappelu just about all the time takahuoneessa, miehellä taas ne maailmantärkeimmät rugbymatsit muutamalla taivaskanavalla yhtäaikaa yläkerrassa, joten itse emäntä avasi yhtä aikaa läppärin ja valkkarin, veti fuusiojatsivolyymin yläkäyrille ja istui tähän olkkarin takanurkkaan. Huoh. Näin meidän ihanassa ydinperheessä ja unelmakolhoosissa;), jou. Tosin myönnän, huippua olla täysin tarpeeton, vaikka vain hetki. 

En edes ryhdy miettimään sen tarkemmin tätä meneillään olevaa lopun alkua. Elämä tällä hetkellä on täysi pommi. Pakkailut on aloitettu, jaiks. On pakettia ja pussukkaa, tulossa, menossa, annettavana, myytävänä, poisheitettävänä, kierrätettäväna, ja pakattavana. Help. Yksistään huivien esilajittelussa vierähti aamullinen poikineen. Helou, huivien esilajittelu? Näin on. Say no more. Käsillä oleva to-do-repertuaari kattaa siis liinoista koirien mikrosiruttamiseen ja muutamaan poliittiseen kädenvääntöön ennenkuin on menolippu kotiin lunastettavana.  Näistä tuskista voisi kirjoittaa ensyklopedian, joten tyydyn vain toivomaan, että voisinpa kuukahtaa jonkisortin ruususen uneen ja herätä ihanaan elokuiseen aamuun Turussa oman prinssin suukotteluun, koko valtakunta mallillaan, kontti kotona, lapset ruokittuina, kaapit paikallaan, bensaa tankissa (tai siis edes auto) ja Kelan paluuilmoitus tehtynä. I wish. 

Kun ei ehkä kuitenkaan kannata onneaan panostaa moiseen saagaan, niin pitää ottaa kaikki irti näistä oikeista hetkistä. Ja niitähän on. Ohessa on sataprosenttisen aito kuvakollaasi ikiomasta lauantaista tänään ja niistä parhaista. Nöyrästi sanon, että kuvien artisaanit ja taiteilijat ovat osana megaprojektia Nairobi-Turku. Paitsi ensimmäisessä kuvassa maskotti, ja lihamestari mukana ihan muuten vaan. Kaikissa muissa hengästyttävää taitoa ja tunteenpaloa. Nyt vaan toivotaan, että tullit ja taksvärkit antavat kylliksi myöden, jotta saadaan hommat kotiin asti. Sankarimiehiä, joita valtakunta arvostaa. Sankarinaisia, jotka työstä palkintonsa saa. Sankareita elämän, ihan jokainen. Piste. Kiitos siis Karjalaiselle moisista viisauksista. 

Meneillään meidän maailman viimeinen vappuviikko - ikinä - ilman simakuplia. 
Siitä huolimatta, tunnelmat koholla ja loppuviikkoon mennessä jo taatusti hilpeät.
Ja jokainen edellinen kommentti on luettu, muistettu ja mielessä kiitetty. 
Aikeina myös parantaa tapani sillä saralla. 

Näillä mietteillä, hyvää yötä ja hyviä unia. 

Tuesday, 22 April 2014

Taivaan takapihalla


Hiljaisen viikon alkupäivät lepuuteltiin angiinaa silmät ummessa, mutta pääsiäisen huipennus olikin jo nimensä veroinen. Vaikkakin toipilaana, niin sisulla saatiin lapset, muonat, tropit ja kamerat pakattua pirssin peräkonttiin ja aloitettiin matka sinne kauas, melkein maan ääriin. Suuntimana oli viirun verran vasempaan Somalian rajapyykeistä, kivenheitto päiväntasaajalta. Päivän ajomatka sinne, pari perillä, toinen kokonainen takaisin. Ääretön, suunnaton ja niin tavattoman kaunis Merun kansallispuisto.  

Matka oli myös meidän yhteinen pieni pyhiinvaellus. Retki, josta on puhuttu jo vuosia, haaveiltu saman verran, ja nyt siitä vihdoinkin tehtiin totta. Merussa on aina ollut pieni pala perheen historiikkiä, ja linkkinä tähän kaikkeen on vuosikymmenten takainen tarina Elsa-leijonasta.
Elsa - born free. Tositarina, joka vei oman pienen sydämeni mennessään jo muinoin, ja joka on kulkenut sielun syövereissä siitä asti. Leijonan pentu, orpona löydetty, lainaksi annettu, hoivattu ja rakastettu, ja lopulta vapaaksi laskettu. Kun meidän pikkuruinen rakkauslapsi, lahjatyttö, löysi tiensä meille kymmenen vuotta sitten, niin oli itsestään selvää, että tyttö ansaitsee arvoisensa nimen:
Elsa, vapaana syntynyt - tai taskuraketti näin perheen kesken;).

Leijona-Elsa oli valinnut Merun lakeudet omiksi leikkikentikseen. Fiksu oli tyttö, sillä suurempaa maisemakauneutta on vaikeaa kuvitella. Meidän hiljainen missio saada kulkea Elsan tassunjäljissä oli unelmien täyttymys. Ajelimme kummut ja laaksot, nuuskimme samoja tuulia kuin Elsa aikoinaan ja pysähdyimme helisevien jokien mutkissa, jotka taatusti antoivat omistaan myös eläinystävillemme. Yrityksistämme huolimatta savannien suuruus ei sallinut tavata leijonia silmikkäin, mutta pääsiäisen kruunasi viimeinen iltahetki leirinuotiolla. Sysimustan yön sylistä kuului yllättäen leijonasiskojen kumeat tervehdykset - olivat tulleet ihan liki, ehkä toivottamaan hyvää matkaa tai ehkä tuomaan viestin kaimalta kaimalle. Hetkessä oli taikaa. Ja hiukan itkuntiherrystäkin, as usual.

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Retkistä paras.

xxx



Monday, 14 April 2014

tupatarkastus


Vietettiin tämä sunnuntai rakennustyömaalla. Vaikka ruumiillisen työn osuus rajoittui grillimakkaran kääntöön ja limpparin litkittelyyn, niin eipä ole grynderin tyttärellä montaa yhtä muistorikasta paikkaa kuin raksa.

Rakennustyömaalla kasvaneena, ja kasvatettuna, märän betonin tuoksulla on ihan oma merkityksensä. Muistojen myötä kärvisteltiin taas lasivillassa pyöriskelystä (tuskan määrän voi ymmärtää vain sen nahoissaan tunteneet), keikuttiin nurinperin rakennustelineillä, jaettiin lounasleivät maalarimestarin kanssa ja tehtiin läksyjä timpurin valvovan silmän alla. Ensikosketus tosityöhön tuli, kun tenavana koulun jälkeen joka juniorilla oli tiilivuoro kotitalon työmaalla, lapsityövoimaa muurarin assarina siis. Sen myötä kaikki lomat yläasteelta valmistumiseen asti vierähti raksalla hommissa - ensivuodet luudan varressa, ja opiskeluaikana sai jo hiukan äänivaltaakin, oltiinhan sentään jo melkein alan ihmisiä, vaikkakin nainen;). Kaverit joutivat kesähommiin pankkiin tai kipsaan korkkareissa, minä itse raksalla haalareissa. Päivääkään en heittäisi pois, en.

Nostalgisissa merkeissä juhlittiin siis kavereiden harjakaisia, tupatarkastusta, muurarin savuryyppyjä - mikä tahansa kissanristiäinen riittää, jotta saadaan porukka paikalle ja grilli päälle. Itse nuuskin joka nurkan ja putken pään, testailtiin liikeradat olkkarista keittiöön ja kylppäriin, valitiin telkkarille seinä, kaapille paikka ja julistettiin loputon terassikausi avatuksi. Mikä tärkeintä; varmistuttiin että talossa on ainesta kodiksi, ehdottomasti. Ja sille malja.

Jos oli kivaa meillä isommilla, niin tenavat vetivät ehdottomasti pidemmän korren. Viimeinen kuva puhukoon puolestaan.  Maanantai naristelee jo uhkaavasti nurkissa, joten hiljainen vetäytyminen on nyt paikallaan.

xxx


Friday, 11 April 2014

Suomen mestarit


Viikon herkkuhetki on käsillä juuri tässä ja nyt: perjantai-ilta ilman yhtään hurlumheitä.

Kerho on saanut viikon pulkkaan kukin tahollaan ja nyt hyrrätään kotona vailla sen kummempaa agendaa, harvinaista. Estraadina koko telkkarihuoneen kattava siskonpeti - kollektiivista köllöttelyä, kokkiohjelmaa, blogirästien hoitelua... ja yritetään tässä ohessa synkronisoida ajatuksia ja lähiviikkojen pläänejäkin, kun ollaan kalakaverin kanssa satuttu samalle sohvalle, samalle tajunnantasolle, ilman kiirettä ja ilman varsinaista bedtime deadlineä;). Tosin, rauha ja aika ovat ohikiitävää, sillä huomenna ollaan taas täydessä äksönissä aamukasista eteenpäin. On harkkoja, orpista, parit synttärit, muutama slummipaltsu ja pitäisi täydentää keittiön ylä- ja kylmäkaapitkin jossain välissä;).
Sitä tavallista ja sopivaa.

Tässä kun elellään tälläisessä transitiovaiheessa ja kahden mantereen välimaastossa, niin on alkanut katsella ja haistella täkäläisiä arkihetkiä himpan verran tarkemmin. Painaa mieleen mistä olikaan ne hyvät tavalliset normipäivät tehty. Turussa arki tullaan tuunaamaan sikäläisten tsydeemien ympärille, täällä toistellaan toisenlaisia rutiineja tämän hetken ehdoilla.

Yksi tärkeimmistä on ehdottomasti ollut meidän tenavien jokapäiväiset suomentunnit. Kuusi viime vuotta on panostettu systemaattisesti suomen kieleen (erikseen ja pienellä alkukirjaimella, kyllä) ja kielioppiin, puhetaitoon ja kielen kiemuroihin. Ihanat isosiskot kukin kerrallaan ovat ottaneet härkää sarvista ja antaneet meidän lapsille lahjoista parhaan - äidinkielen. Eikä mikään pikkujuttu, kun miettii lähtötilannetta, jossa ainoa kotimainen kielikello on ollut paljon-poissaoleva-äiti. Koko muu universumi on lapsille englantilainen; isänkieli, koulukieli, kotikieli, kaverikieli, kirjakieli, harrastuskieli, kaikki. Mutta tsädää - tänään meidän lapset puhuvat unissaankin suomeksi.
Say no more, ja äidin sydän laulaa.

Tilannetajuisesti Agricolalle lämmin ajatus ja meille muille muksat viikonloput.