Wednesday, 11 November 2015

me and my boots



Puolessa välissä hyvää viikkoa. Paras hetki käsillä, keittiön sohvalla, tenavat iltapuuhissa, iso maitokahvi ja telkkarista tulee mun ehdotonta top-tosi-teeveetä. Juu, tunnustan, tykkään seurata tätä tragikoomista presidenttikilpaa siellä kaukana lännessä. Joka debaatti on tähän mennessä katsottu, ja nyt meneillään tämä eilisen paneelin rääpiminen ja analyysi. Leipää ja sirkushuveja in deed.

Omaan arkeen on tullut viime viikkoina mukava uusi särmä. Entinen oma Bermudani eteni rutiininomaisesti kolmiolla duuni, lidukan leipäjono ja hellan edusta – kaikki tässä samoilla kulmilla, illasta iltaan. Mutta nyt viime viikkoina on iltavuoro tehty kaupan tiskin takana Turun ydinkeskustassa, ja miten ihana lisuke onkaan pörrätä kaupungin hämyssä töiden jälkeen. Tehdä kierros kanssakauppiaiden ovien raoissa sulkemisen aikoihin, kuulostella symboolisesti päivän saldot kynnyksen yli ja toivotella illan jatkot. Ja mikä parasta, kotimatka taittuu jalan. Tosin pakon sanelema juttu, sillä keskutassa parkkipaikan hakemisessa menisi ikä, ilta ja elanto. Joten olen heittäytynyt autottomaksi.

Kotimatkaa kertyisi kolmisen kilsaa ja risat noin varovasti arvattuna, suorinta ja valoisaa väylää. Mutta nämä iltapromenaadit ovat omia herkkuhetkiäni, tutkimusmatkoja pimeisiin puistoihin, mukulakivikujille, läpi sisäpihojen ja historian havinoiden – iltasumulla ja kiiltävällä asvaltilla. Jokiranta, Tähtitornin mäki, Vartiovuori, Vanha Suurtori, Kupittaan puisto, you name it, I know it. Mutkia matkassa, mitä enemmän sen parempi. Nuuskin iltaa, kurkin kaukaa ihmisten keittiöihin ja iltapuhteisiin telkkareiden sinisissä valoissa, nyökkäilen koirille, tervehdin tuntemattomia. Saa sataa, vällyä ylle, huppu korville ja rukkaset kyynäriin. Ensilumen myötä käsilaukusta kaivetaan kotimatkalle laamapaita. Ja laamahousut.

Nyt, telkkarin kandidaatit jääköön oman onnensa nojaan, suuntana sauna ja sitten kainalo. 
Gnite, good people. 

Wednesday, 4 November 2015

improvisaatioharjoituksia


Vaikka ollaan oltu näillä huudeilla jo vuosi ja risat, niin edelleen esittelen itseni paluumuuttajana. Liekö mukana ripaus selittelyn makua osittaisesta kyvyttömyydestäni täysin ymmärtää täkäläistä maailman menoa, vaiko pieni angsti ajatuksesta asettua lopullisest aloilleen, kumpi? Tai molemmat? Edelleenkin haaveilen analyysiä tästä armaasta asettumisesta - mutta totuus on, että tunnelmat vaihtuvat kuin keittiön telkkarin kanavat; jatkuvasti, sinne ja tänne. Toisinaan ei Turun voittanutta taivasta voi maa päällään kantaa, toisinaan taas tekee mieli pakata lapset, lavuaarit ja mennä juuri sinne missä pippuri kasvaa - päiväntasaajalle. 

Saldo on toki plussan puolella juuri tässä ja nyt - mutta silloin tällöin tulee vastaan juttuja, joita huomaa vain kaipaavansa niin tavattoman tosissaan. Yksi sellaisista on spontaanisuus. Se sellainen suloinen elämän orgaanisuus - tehdään miltä tuntuu, mennään kun vipattaa ja otetaan hetkestä vaari kaksin käsin. Keksitään kekkerit ilman viikkojen buukkauksia, tupsahdetaan kylään ilman tanssikorttia, annetaan brunssin valua dinneriksi, tai lähdetaan luodolle viiden tunnin varoituksella. Luojan kiitos, näin kävi juuri viikonloppuna - toivoa on siis;). Tosin, itse olen kaukana mistään spontaaniuudesta näinä päivinä; elämä vaan ottaa niin paljon enemmän aikaa kuin ennen?!



Anyways, istuttiin iltaa ihanien kanssa perjantaina, ex tempore, impromptu. Buurit ja pojat menivät Bondille, me likat skumpalle. Loppupeleissä kaikki saman pöydän ääressä. Illan myötä laitettiin uuteen uskoon kotimainen politiikka, muutama kuningashuone ja jokunen julkimokin, kai. Ruoka oli ihanaa, tunnelma taivaasta ja koko touhu kulminoitui hyper-plääniin lähteä aamut’uimaan ulkosaaristoon telttailemaan, koko porukka. Ja niin mentiin. Onneksi mentiin. Ilman ruokalistoja, jälkkäreitä tai avonaisia ruokakauppoja; kyytipoikana maailman upein ulappa, aurinkoa taivaan täydeltä, syysmetsä seurana ja mielenrauha tuliaisina. Huoh.


Lisää näitä ylläreitä ja kaamos on kuitattu.