Saturday, 27 February 2016

Mama told us we are good kids




Musiikkimuisti toimii toisinaan kuin hajumuisti – sitä tuttua nostalgiaa, kun lehahdukset Opiumia muistuttaa omista pikkupissisajoista ja äidin kylppärinkaapista, tai kun Anais Anais vie silmänräpäyksessa kouluvuosiin ja sikäläisiin suloisiin sydämentykytyksiin;). 

No, just juteltiin, että useilla meidän retkillä on oma tunnari – just joku sellainen biisi, jota soitellaan taukoamatta autossa, teltassa, biitsillä, mihin ikinä se silloinen safari meitä viekään. Näistä korvamadoista tulee parhaita matkamuistoja. Niin kävi nytkin. Tämän viikon rytmit on meille antanut tanskalainen nukkaposki Lukas Graham. Jokseenkin tuttua populaaripoppia, mutta ihan parasta näihin tunnelmiin.

Lukas lauloi taas koko illan eilen, kun pideltiin ukkosta kotioloissa. Lapset saunoi, ui, Lukas lauloi, me isommat tuijoteltiin sinisen synkkää taivasta ja satumaista kultarantua Välimeren horisontissa. Lukas lauloi. Tehtiin lampaanviulu uunissa ja tilattiin intialaiset ihanuudet kyytipojiksi, kotiinkuljetettuina. Korkattiin skumppa, lisää limpparia, kynttilät lepattaen ja villasukat reisiin asti. Laulettiin mukana, kainaloitiin ja annettiin illan valua yöksi, hissunkissun huomaamatta. 

Mama said that it was quite alright. 


Friday, 26 February 2016

Gone fishing. Gone tanning.


Vitsivitsi. Ei kumpaakaan. En osaa kalastaa ja ruskettuminen on fysiologinen mahdottomuus. Itselleni on annettu ihoplaatu, jonka päivetysskaala menee vaaleansinisestä fuksiaan, mikään niistä olematta varsinaisesti viehättävä. Siksi pitkät hihat on parhaita matkakumppaneita, ja hattukin on yleensä yllä. Just sellainen ikääntyvän rouvan biitsi-look – lahjetta ja lieriä. Ja sellaiset valtavat lasit. Noh, säteet sikseen, mutta valo on vaan niin voimaannuttavaa. Jokaisena aamuna olen vastaanottanut auringon erinäisin kumarruksin ja tervehdyksin, iloinen jälleennäkemisestä ja kiittäen olemassaolosta.

Ollaan siis tutuissa mökkimaisemissa Etelä-Espanjassa, ja eipä tullut retki parempaan ajankohtaan. Katkaistiin kaamos kertaheitolla. Tämä reissu ei lähentele extremeä missään mielessä, mutta tämän hetken parasta luksusta on saada junioreiden huomio ja aika sataprosenttisesti. Helppo viikko; asutaan just about kotioloissa courtesy to dear pappa, omilla pedeillä, pesukoneilla, liesillä ja kulmakaupoilla. Tutut nurkat, vakkariravintolat, välimeren horisontti ja pihapiirin villikissat, nimetty jokainen tietysti. Allas on kirpeän viileä, iltapäivät jopa kuumia. Ihana Espanjan kevät.

En ole kovin hyvä ottamaan totaalista katkaisua duuneihin – ei muuten mikään meriitti sinänsä – joten aamupäivisin tsekataan meilit, hoidellaan parit puhelut villasukissa ja verkkareissa, aamuauringossa sumppi kädessä, ja näin jotenkin muka sitten ansaitaan se loppupäivä radalla tai reporankana. Liekö hyvä strategia lainkaan, mutta ainakin tekee lomaltapaluun maanantaina roimasti lempeämmäksi. Toimii meillä.

Lyhyestä virsi kaunis. Ollaan menty, nähty, tavattu ikivanhoja yllärituttuja, eksytty ja kohauteltu olkia. Ei ole kiire minnekään, kerrankin. Nukutaan niin pitkään kun nukuttaa, syödään vaikkei ole nälkä. Gone mountains. Gone caves. Hyviä hetkiä: sol, sangria ja selfiestick.    

Sunday, 21 February 2016

The day I took off


Aamun avaus, pommi ja vadillinen maitokahvia. Onneksi sumppi tarjoillaan valon kera näin viikonloppuisin. Harvinaista hiljaisuutta, juniorit nukkuu ja mies ties missä liesussa, i.e. pelireissulla. Erikoisen ihanaa olisi, jos olisin herännyt ajoissa - nyt on kiire kintuissa ja vipinää puntissa, jottei aikataulu täysin kusahda. Koirat pissatettu. Kone ei käynnisty toivotusti. 


Varastolla hakemassa hyllyn täytettä puodille.  Aamu on kaunis, jäätynyt räntä rapisee askeleen alla. Olo on jotenkin oikeasti onnellinen, pitkästä aikaa. Se on se valo, joka levittää toivoa. Sitä on hyvä hengitellä, vaikkakin hemmetin huurua pukkaa aina vaan.
Tavarat koossa, checked. Kukkiakin.


Hikipäässä parkkipaikkaa hakien, ja kiitolaukkaa kaupalle. Yleensä kävelen kotiportilta perille asti näin lauantaisin, mutta tässä maksellaan sitä ylinukkumisen kallista hintaa. Plus piti se varastokin sumplia. Linnankatu on vielä typösen tyhjä, mutta kolleegat ovat jo kaikki ehtineet tiskiensä taakse. Kyllä tämä tästä, pitää vielä sulloutua puodin pikkuveskiin huiskaisemaan päivän meikki nassulle, ettei kukaan pelästy. Aikaa 3 minuuttia. Ei riitä.


On tämä vaan ihanaa. Nämä lauantaiset kauppapäivät ovat silkkaa ylellisyyttä, kun saa olla paikalla koko päivän... arkisinhan omalla työlistalla on vain parin tunnin iltavuoro, mutta nyt tätä väriterapiaa saa isolla kauhalla ja runsailla rytmeillä. Ja mikä parasta, tänään meillä soi lingala piirun verran lujempaa. Muillakin on meneillään onnellisuutta; hymyileviä ja ilosta huokailevia asiakkaita tulee ja menee, voisin kaikkia halata - vaikka kerralla. Iltäpäivällä oma kahvienkeli liihottaa paikalle ja saan ison latten. Huoh. Kiitos.


En malttaisi laittaa ovia säppeen, mutta on pakko. Samalla vielä hiukan hämmentelen näyteikkunaa. Meidän suloinen harjoittelija on hoitanut homman kotiin jo eilen, mutta synkronisoin vielä kukat ja kulhot. Mies soittelee pelituloksia, ja muistin unohtaneeni laittaa lapsille lauantain työlistat. Too late.


Koirat sullottu takaluukkuun, pakaaseineen ja matkamuonineen. Liukastellen ehdin nipinnapin koirahotellille Kuusistoon ja siinä halailin rakkaille hyvästit. Voi meidän pingviini ja norppa, kaamoskiloja kiroillaan tässä itse kukin, kyllä. Voikaa hyvin, meille jää ikävä.


Suunnaton kiitos papalle; naapurin dreamteam otti lapset huomaansa ja saivat nakerot lämmintä ruokaa, jälkkärillä huom. Itselläni menossa hätäpakkailu... se on aina vaan tämä sama valssi, kassit kaivetaan autotallista about siinä vaiheessa kun taksi kehrää pihalla. Nyt on ylellinen tunti rohmuta viiden hengen teepparit ja simmarit hyllyiltä, ei taksia, vaan oma-apu ja -ajo. Keli sakenee, se siitä aamun ohimenneestä keväthuumasta. Kotona on kaaos.


Auto pakattu. Koirat on korvattu kontillisella lapsia. Mitä jäi, se jäi. Ajokeli on kerrassaan kamala, pappa pyytää peruuttamaan kaikki pläänit. Järkimies, mutta moottoritie on kuuma. Well, I wish. Sain tsuumattua ison rekan takavalot, joita sinnikkäästi tsuumailin kolme tuntia @ 80km/h, läpi viiman ja rännän, kehäkolmoselle asti. Lapset lauloi osan matkaa, osan lätkivät toisiaan hengiltä.
Aikuista seuraa, pliis.


Junior Suite, 7.krs, Helsinki-Vantaa. Watch me whip, watch me nae nae. Helpotustanssi, päästiin perille.
Pepat pehmeinä, silmät sikkurassa ja yömyssy mielessä.


Loputtoman ruokahalun omaavat nuoret saivat sullottua dinneri kakkosen vielä alas kurkuistaan. Kyllä näillä eväillä hetken jaksaa - meillä on aamuneljän rande-vouz sovittu buurin kanssa lentokentällä. Aamiaistreffit. Counting stars and seconds.

Taking off. Checking in. Checking out. Sweet dreams.

Wednesday, 17 February 2016

Stay curious, my boy


Tulihan ne sieltä - sunnuntaipostaus ja kukkakimppu. Tämän touhun peruspalikat, right? Ja maailman suloisin syy tällaisiin kliseisiin; poika pääsi mopoikään pyhänä. Sinisilmä, punaposki, pellavapää, ikioma ja ikuinen Valentinoni. Aina muistan sen kurttuisen lapsen, joka rinnoilleni laskettiin - ja jonka varpaat niin tarkkaan laskettiin. Oi aika. 

No, mopoa ei ole eikä tule, kasvupyrähdyskin antaa vielä odottaa itseään, mutta onhan se 15v jonkinsortin virstas tai riitti - rippikoulu työn alla, äiti on jyrätty topten-listan alapäähän ja korvattu kavereilla, ja maailma kotikeittiön ulkopuolella on yllättäen uusi, avoin ja niin kovasti kiehtova. Ei tässä mistään irtiotosta vielä puhuta - muutamaan vuoteen luojan kiitos - mutta yläkerran kulmahuoneessa asuu yllättäen nuori mies. Isoksi haikaileva sellainen, jolla on oma maku ja oma mieli, on ajatuksia, jotka eivät ole isän toistoja tai äidin antamia. Hakemassa polkujaan ja paikkaansa tässä monimutkaisessa universumissa - rohkeana, luottavaisena, toivottavasti fiksuna ja kovasti uteliaana, I hope. 

Meidän herrantertuille on paukuteltu alusta asti käytöstapoja, kunnioitusta ja kaikkia yhteiskunnan asettamia normihyvyyksiä, niitä tuttuja itsestäänselvyyksiä. Unohtamatta meillä vaikuttavaa toista kulttuuria, jossa vanhanaikaiset tavat ovat vielä kovastikin elävää perinnettä... buurit teitittelevät kaikkia itseään vanhempia, aina ja joka paikassa. Paitsi vaimoa, sovittu varta vasten ja näin meidän kesken;). Tavat ja säännöt voi opettaa, mutta miten ammentaa lapselle niitä muita tärkeyksiä; uteliaisuutta, mielenkiintoa, innostusta? Niistä kumpuaa se tiedonjano, oppimisen halu, näkemisen nälkä - ja niinpä, ehkä se ikuinen kaukokaipuu. Mutta hyvä niin. Mitä enemmän menee ja kokee, sitä runsaammin tarttuu mukaan ymmärrystä, empatiaa ja toleranssia. Viisautta toivottavasti loppupeleissä.

Eli vinkki, vinkki ja pojalle lahjaksi sininen rinkka. Rinkka, jonka kanssa on nähtävä paljon ja mentävä pitkälle. Sama oli omien nuoruusvuosieni paras kumppani, yhdessä tehtiin, nähtiin ja maisteltiin maailmaa.  Sanoinkin pojalle, jollei tämä sininen reppu pian pääse kunnon retkelle omistajansa toimesta, niin sitten otan itse ohjat ja lähdetään interrailaamaan kolmestaan: reppu, Allu ja äiti.
Viimeinen kuva puhukoon puolestaan;)

Sunday, 14 February 2016

L´amore all around


Ajattelin yrittää palautua ihan varovasti ja vaivihkaa, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Kolmisen kuukautta on vierähtänyt viime visiitistä, ja eipä ole tilanne näin ulkoisesti paljon muuttunut. Keli on ihan yhtä kukkanen kuin marraskuun yhdestoista, väliin ei ole mahtunut yhtään hankikantoa tai lottovoittoa. Joulut oli, loppiaiset meni ja vuosi vaihtui syvässä kaamoksessa. Blogia on ollut ikävä. Arjen niskalenkki on vaan pitänyt äiti-ihmistä niin otteessaan, että annoin periksi. Siirryin blogidivaanilta pyykkitupaan, vaihdoin kameran imuriin ja se ihana oma aika on vietetty iltavuorossa. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sitäpaitsi - löydä siitä sitten jutun juurta.

Mutta, mutta, valopilkkujakin on.  Pari viikkoa sitten tehtiin tenavien kanssa roadtrip Keski-Suomeen sukuloimaan, ja jouduin siinä ajotuntien saatossa meidän esiteinien syyniin aiheesta postausten nollatila. Siinä istuivat hela matkan naama ruudussa ja kävivät läpi koko meidän perheen lokikirjan akaasian alta. Joka retki, safari, juttu ja juoni naurettiin, muistettiin ja uudelleen elettiin. Ymmärsin yllättäen, että ne blogin tallenteet, arjen hetket ja ohimenevät tunnelmat ovat meidän perheen lähihistoriaa: kronologiaa yhteisistä tekemisistä, välähdyksiä viikonlopuista, sitä tavallista ja ah, niin helposti unohtuvaa elämää. Muistoja muuallakin kuin vain mielen syövereissä. Opin myös, että kuvat ja jutut on imuroitu edelleen junioreiden snapchatteihin ja instatileihin, meidän elosta ja iloista on siinnyt kertomuksia kavereille ja aihioita kouluprojekteihin. Mikä oivallus. Ja maailman suloisin syy dumpata pölyrätti ja pyykkitupa – silloin tällöin ja vain hetkeksi. Eli tässä ollaan, with no pressure.

Lauantai-ilta, ihan normi, päivä töissä, buuri keittiössä, läppäri sylissä, taustalla maailman uutiset ja paavin puhe. Zen. Olen jo pitkään fanitellut tätä nykyistä pontiffia, jolla ajatuksen juoksu on nasevampi kuin monella maallisella päämiehellä ja seurakuntaa puolitoista biljoonaa. Niinpä.  Poliitiikkaan tai maailmanjärjestykseen sen enempää sekaantumatta sainhan ainakin aasinsillan – eli teleportilla Roomaan.

Karattiin menneenä viikonvaihteena Roomaan kaksin, kera selfiekepin. BTW, teinien mielesta äärimmäisen noloa, meidän mielestä varsin näppärää. Sata kuvaa meistä ja muistomerkeistä. Ostin katukauppiaalta sen extra-pitkän version, jolla kolhaistiin mustelmille muutaman kanssaturistin ja pari vespaa. Ehdoton lelu. Voi Roomien Rooma, kevätaurinko, jumalaisen kauniit ihmiset, kapeat kujat ja se sulfiittivapaa punaviini. Iskemätön resepti hyvälle rakkausreissulle. Homman kruunu oli ehdottomasti kuitenkin täsmäisku Pietarin aukiolle pyhäaamuna, sattumalta samaan aikaan kuin Paavi. Melkein silmätysten ja kananlihalla - ainakin me.

Näistä tunnelmista on hyvä ryhtyä päivittämään taas elämää. Ilman lottovoittoa, aina vaan.