Thursday, 31 March 2016

Babushka, batjuska ja pikkubabat



Rinkat korkattiin ja Pietari koluttiin, ja nyt on kulttuurinälkä kukistettu ja vatsat pulleina, ainakin hetkeksi. On siinä aika ihmeellinen keidas ihan kivenheiton päässä. Meillä ainakin on sellainen mielikuva, että maisemanvaihtoon tarvitaan piipahdus yläilmoissa, taxfree-kärryt ja sitten koneesta laskeutuessa vastaan pöllähtää uudet tuulet ja tuoksut. Tällä kertaa ei ehtinyt kuin hiukan junassa torkahtaa kun jo oltiin asema Finljandskilla Pietarin ytimessä, samat pilvet taivaalla, sama tuuli tukassa - kuitenkin kaikki niin toista. 

Neljän päivän tuoksinnoissa ehdittiin paljon. Kerrankin olin malttanut suunnitella retken agendaa ja menyytä noin pääpiirteittäin jo etukäteen, joten oli perussuuntimat jotakuinkin kunnossa. Itse tykkäisin aloittaa reissun haahuillen ja maamerkkejä hapuillen, mutta nyt ajattelin lunastaa matkaoppaan roolin oikein kunnolla - tenaviakin silmällä pitäen - jotta reissusta saataisin irti parhaat palat ilman turhia mutkia. Kotiläksyt kannatti; nähtiin kaikki hotspotit, plus paljon muuta. 

Verikirkon ulkokuori on huikea näky joka vinkkelistä, mutta sisus on kerrassaan mykistävä...seinillä koko raamatun historia mosaiikkisarjakuvina, lapsia lempeästi lainaten. Palatsiaukion 8 hehtaaria rullalautoja, hevoskärryjä ja jonglöörejä oli ihan pop. Talvipalatsin turkoosi fasaadi jatkui silmän kantamattomiin, kuten myös Eremitaasin jonot. Ohi. Pietarin kirkon pylväistä puhuttiin pitkään ja Nevsky Prospekt kuljettiin päästä päähän. Vaikka metropoletitkin tulivat tutuiksi niin kahdet kengät käveltiin säpäleiksi. Miniatyyrimuseo oli ehdoton ihmetys, toisaalta Fabergen munat nähtiin vain käytävältä kurkkien. Tsaarin kesäpalatsi kultasaleineen herätti meissä kaikissa pienen kuninkaallisen ja meripihkahuone ansaitsee paikkansa maailman ihmeiden joukossa. Tosin bussimatkalla tsaarin mökille nähtiin myös ripaus karua Venäjää; loputtomia betonilähiöitä harmaan kaikissa sävyissä. Neuvostohistoria muutenkin nosteli päätään siellä sun täällä, mutta sehän antoi vain pikantin lisäsävyn loputtomiin massimodutteihin ja louisvuittoneihin.

Ruoka vei miehen ja mielen mennessään – kruusialainen keittiö ja venäläisiä herkkuja aamusta iltaan. Dolmat ja vorschmackit, blinit ja babat, lampaat ja ankat, borssit ja seljankat. Taas niin tuttua, kuitenkin niin toista. Viimeisenä päivänä otin oman hetken ja livahdin yksikseni Frida Kahlon näyttelyyn. Tenavat saivat valita missä lepuuttelisivat sillä välin hetken jalkojaan buurin kanssa, jotain pientä mutustellen. Sitä ei tarvinnut kauaa pohtia: ensin mäkkäriin burgerille ja jälkkäriksi starbucksin suklaakeksit. Well, say no more.

Kerrassaan kiva reissu. Ehdottoman mukavaa matkaseuraa. Aurinkoa yllinkyllin, nähtävää maan ääriin asti, ei reikää kukkarossa eikä jetlagia arkea kiusaamassa. Paitsi onneksi on jo melkein viikonloppu;)

Friday, 25 March 2016

Kånkenien kevätretki vol 2



Olen tässä pohtinut meidän perheen rutiineita - mitä ovat ne tunnemuistot, joita nämä junnut vievät joskus sitten mukanaan omaan aikuisuuteensa... juttuja, joita muistelevat pieni usva katseessa ja lämmin sävy äänessä - sellaisia lapsuuden kultamuruja, joista kerrotaan loruja ja legendoja, ja joita yritellään toistaa omassa jatkumossaan. 

Taatustikaan - tai toivottavasti - ei se kärttyinen ja kurttuinen arkiäiti jakamassa imurivuoroja, tai pilkkimässä sohvan nurkassa iltakasilta kaukosäädin kourassa. Miten olisi paha-poliisi-buuri-isä vahtimassa kotiintuloaikoja ja muistuttelemassa silmiin katsomisesta tai otsiksen pituudesta, aina? Noh, sopii sekin, mutta toivoisin niin, että siihen muistojen kultarantuun mahtuisi ainakin se, että meillä oli retkemme, sekä se, että meillä oli hetkemme

Nämä muksut ovat syntyneet reppu suussa, ja näitä poloisia on raahattu safarilta safarille syntymästä asti, sellaista rehtiä afrikkalaista lapsuutta, jossa takaluukkuun on sullottu teltat, vesikannut, makuupussit ja tenavat paljain varpain ja rupisin polvin. Matka alkaa portilta, päättyy portille. Suuren muuton myötä savannit vaihdettiin ulkoluotoon tai kaupunkipyrähdyksiin, retkien filosofian pysyessä kuitenkin ehdottoman samana; simppelisti, sopivasti seikkailua, silmät auki - ja reissuun aina kun rahat ja resurssit niin sallivat. 

Virsi kaunis, eli reput pakattuna ja nyt istutaan idän pikajunassa. Kånkenien kevätretki ottaa kurssiin Pietarin ihmeisiin. Tutusti matalalla profiililla, joulurinkat korkataan nyt ensikertaa ja jokainen kantaa oman kortensa ja kapsäkkinsä. Kunnon kengät, tumput ja pipo.  Aamujunalla läpi Karjalankannaksen kohti Pohjolan Venetsiaa. Kulttuurinnälkä kurnii ja yksinkertaisesti olen nyt jo korviani myöten rakastunut ajatukseen kulkea ja esitellä tätä kulttuurin kehtoa ja historian havinaa meidän heimolapsille - ja buurille tietysti.

Tämän pääsiäisen teemana siis borssia ja pronssipatsaita. Zdravstvuite!




Sunday, 20 March 2016

just nice is just enough

Voisiko näitä viikonlopun kelloja jotenkin hidastaa? Tällaista tavallisuuden maksimointia, ei hurmosta tai hunajaa, ei mitään uutta tai ihmeellista, vaan juuri sitä ihan perussettiä –  kerhon omassa kolhoosissa.  Ihan hyvä juuri nyt.

Tiedän tarkkaan mistä moinen hempeily kumpuaa, se on tuo valo ja uinuva lupaus lämmöstä. Usko siitä on hiukan horjunut muutaman kerran tässä viime parina viikkona, kun on aloittanut aina vaan uuden päivän sumussa ja harmaudessa – samalla yrittäen kukistaa sitä pilkistävää kaipuuta tropiikin lämpöön ja päiväntasaajan loputtomaan valoon. Onneksi ihmisen mieli on armollinen, pikkuharmit on helppo unohtaa, kun on jotain mukavaa antaa vastineeksi. Kevät on. Nyt vaan toivotaan, että tämä sesonki sujuu oppikirjojen mukaan, että krookukset muistavat tehtävänsä,  että räntäpilvet tekevät tilaa föhntuulille ja että peipot ja pulmuset jaksavat laulaa sydämensä kyllyydestä.

Meidän viikonlopun teemana on ollut normi. Jokainen on puuhannut omiaan, yhdessä ja erikseen. Buurikulta on pelireissulla, loppuremmi on hämmennellyt hiukan duunia, siivoillut, torkkunut, on kuljeteltu muutamat treenit ja tsempattu parit matsit, annettu lapsia yökylään ja vastaanotettu teinejä bunkkaamaan yläkertaan. Balance. Pappa ja Allu veivät pulloja panttiin iltapäivällä – osana pojan mopoauton säästöstrategiaa -  ja toivat tuliaisina tusinan mäkkärin yhden egen purilaisia. Kyllä, 12 kpl pikaruokaa. Joka äidin moraalinen painajainen, monen teinin haaveuni;). Itse oikein iloisena, näillä eväillä on tänään ruokittu omat ja muidenkin muksut.

Laitoin leirin pystyyn olkkariin, viimeistellen kirjanpitoa, vehnäleipää ja maksamakkaraa, tuijotellen auringonlaskua ja ikkunoiden pölyjä, taustapoppia ja tirsat joka kuitin välissä. Ja Earth Hour kynttilänvalossa, of course. 

Monday, 7 March 2016

picnic

Jos henkisen jetlagin pituus on suoraan verrannollinen loman mukavuuteen, niin tämän viisauden mittarilla meidän reissu oli kymppi plus. Tässä vieläkin hiukan kärvistellään pienen paluumuuton kourissa, yksi viikko arkea on tuntunut kolmelta. Osaaltaan on omakin syy, sillä loma-ahneuksissani buukkaan paluulennon aina viimeisen päivän viimeiselle tunnille – joten kotiin vasta tullaan muutamaa tuntia ennen arjen alkua. Tässä sitten pyöritään päivätolkulla likapyykit nurkissa, pussit silmillä, kamat kadoksissa ja odotellen sitä viikonloppua, kun voi taas hetken hengittää ja kunnolla palautua. Eli näillä sävelillä hoidettiin osa tätä viikonvaihdetta – pyykkirumbaa lauantaina heti aamusta, matkalaukut takaisin autotallin hyllylle ja sen myötä saatiin taas kunnon ryhti ja rytmi taas tähän eloon. Huoh.

Viikonloppu meni siis varsin vähäeleisesti. Pieniä liikkeitä, hitaita käänteitä. Kaupalla oli taas tosi kivaa eilen, hyllyjä hämmennellen ja tuntitolkulla turisten – välillä juniorit piipahtavat kavereineen moikkaamassa ja kolikoita kerjäämässä ;), sieltä kipinkapin kotiin, villasukkaa, murua rinnan alle ja pressanvaaleja. Juu, edelleen hiukan hurahtaneena tähän tragikoomiseen tosi-teeveehen rapakon takaa. Sori. Sauna. Kotona hyrrääminen on vaan aika kivaa, niin tavallista, niin oleellista.

Tänään hiippailin ulos jo heti aamusta, kamera kaulassa, hetki ihan itsekseen. Olen askarrellut meidän varastolle oman pienen kammioni, jossa saan levitellä tavaroita ja leikkiä linsseillä. Siellä hääräilin ja hyräilin, valonsäteitä ammentaen, kunnes yht’äkkiä buurikulta tupsahtaa paikalle, koputtamatta, muikeasti hymyillen ja muovipussi rennosti kädessä rapisten. Arvatkaa mitä - pussissa kaksi termarimukillista lattea, pekonit ja munat. Siihen me leviteltiin picnic varaston betonilattialle, maisteltiin hitaasti maailman parasta lattea ja kirkkaankeltaista munakokkelia. On se. Ikioma. Onneksi.

United in our difference.