Kerran kesäyössä

Harvinaista ei ole mökkeily tai pelakuiden mullitus, mutta se, että niitä molempia puuhailee yhtäaikaa yksikseen saaren kupeessa on. Meillä ei haeta omaa aikaa itsetarkoituksella - vaikka sekin on kerrassaan ok - mutta silloin tällöin tilaisuus tarjoillaan extempore ja silloin pitää tarrata. Tänä viikonloppuna kävi juuri niin. Kesäperjantai parhaimmillaan, hellehuippu käsillä, elämä antaa suloisuutta joka suunnasta - ja samalla kaikilla oman kerhon jäsenillä olikin jo ilta buukattu, paitsi mulla. Olisin tietysti voinut autuaasti pöyhiä pyykkivuoria tai edelleen korjailla viime viikonlopun juhlien jämiä, mutta ajatus omasta ajasta möksällä tuntui yllättäen kuin pieneltä seikkailulta. Tai unelmalomalta. Ja samalla voi harjoitella tätä uutta elämän episodia eli olla toisinaan myös täysin tarpeeton. Kummallista.

Niin se mökki. Meidän satavuotias pieni torppa kalliolla kukkulalla, josta muutaman mutkan kautta tuli meidän perheen keidas nelisen vuotta sitten. Safareiden kasvatteina ollaan mökki-ihmisiä hamaan tappiin asti ja paluumuuton aikoihin saatiinkin nauttia ylenmäärin suvun paratiisista ulkosaaristossa. Pian kuitenkin oivallettiin logistiikan haasteet, sillä venettä meillä ei ole - eikä tule. Viikonloppujen retket buukattiin lautta-aikataulujen mukaisesti, ja nopeat pyrähdykset ulkoluodolle eivät vain yksinkertaisesti onnistuneet. Samaan aikaan esiteinit alkoivat kitistä mökkimatkoista maan ääriin merten taa. Niin sitten sielussa alkoi kyteä toive omasta pienestä saarivaltakunnasta autotien päässä. Toivelistaan kuului myös punainen rapiseva ulkolaudoitus, siniset kuluneet lautalattiat, puuliesi, muutama omenapuu ja pätkä merenrantaa. Tarpeeksi petipaikkoja kaikille ja pari ylimääräistä kavereille. Lehtopuut ja marjapensaat pihanurmella olisivat bonusta ja vanhan saunan syvät löylyt kuin lottovoitto. Niin, ja totta kai pikkuruisella budjetilla kaikki tämä olisi saatava. 

Ei olla koskaan haasteita kartettu, ja niinpä lanseerattiin projekti Finding Beach House. Yhden vuoden aikana koluttiin Varsinais-Suomen vapaiden markkinoiden jokainen kohde lahoista rantavajoista kimmeltäviin saarilukaaleihin. Joukossa ihan kivoja ja paljon potentiaalia, mutta suurin osa täysin väärässa hintaluokassa tai liian suuren urakan vaativia. Ja jokaisesta visiitistä puuttui se sielun läikähdys, se tunne kun tietää tulleensa kotiin. Sitä läikähdystä ei voi maankolkan paraskaan välittäjä tarjoilla, se pitää käydä paikan päällä kokemassa. 

Oltiin sitten juuri lähdössä kesälomille pakaasit pakattuina, kun sain kuulla hätäisestä huutokaupasta ja kiireellisestä mökkimyynnistä tunnin ajomatkan päässä saaristossa. Sillä sydämenlyönnillä pyrähdin paikan päälle. Silloin läikähti ja lujaa. Pieni punainen mökkerö sinisellä ulko-ovella & lattioilla ja väkkärän oloisilla omenapuilla. Kaivo ja kaksi kerrosta. Tilaa kaikille ja meidän makkarissa tapetit. Ja vielä taskubudjettiin mahtuva. Se oli siinä. Paitsi, että ei. Huutokauppahan tarkoittaa huutelua ja hintakisaa. Nähtävästi kiinteistökauppojen jumalat olivat kerrankin meidän puolella ja niin torppanen pääsi lopulta loppuelämänsä omistajille. Ripustettiin Afrikan kartta seinälle, kannettiin Keniasta matkanneet mööpelit sisään ja asetuttiin taloksi. Vanhat hirret pitävät huolta omistaan; oli ulkona helle tai paukkupakkanen, niin tämän talon sylissä on aina hyvä. 

Rännit hiukan repsottaa ja pihamaa on ikuisuusprojekti, mutta löylyt on samettiset, terassi kuin päiväntasaajalta ja teinien rakastama bussipysäkki kilometrin päässä. 

Valtakunnassa kaikki hyvin. 

United moments of joy

Viikonloppu vierähti tuhannen tunteen palossa. Ylioppilasjuhlat saatiin vietettyä, vihdoinkin ja kaikesta huolimatta. Juhlan sankareita oli kaikki kolme ja jokainen niin päivänsä ansainneita. Koulutaipale on meidän kaikkien matkattava ja tukijoukkoihin kuuluvana voin vain todeta, että se polku on pitkä - työllä ja tappuralla höystetty. Onneksi matkalle on ripoteltu etappeja, taukoja ja aikaa myös maistella välisaavutuksia ennen lopullista maaliin pääsyä. 

Tänä heleänä kesäkuun lauantaina se kaikki kulminoitui silkkaan riemuun ja jaettuun iloon. Vaikka vanhempia ei päästettykään lakitusta livenä seuraamaan, niin siinä läikähti sydänala kun kauniit, komeat ja rohkeat tupsahtivat koulunpihalle uunituoreet samettihatut kirkkaina hohtaen ja silmät sirkeinä loistaen. 

Maailmasta on tullut pieni ja yhteinen - se huomattiin viimeistään silloin kun tytöt kaivoivat kasseistaan kukin omia juuriaan, ihan konkreettisesti. Ikiomat kansallislippunsa, ainakin yhden niistä. Ihana yllätys ja yht'äkkiä tutisi luissa ja ytimissä se tunne, että näiden uusien ja upeiden nuorten harteille voi huoletta jättää tulevaisuuden. Heille erilaisuus on itseisarvo, monikulttuurisuus voimanlähde ja värillä ei ole väliä. 

Juhlat jatkuivat kotipihalla. Kesäillassa helisi nauru ja vuoden aikana kertomatta jääneet kuulumiset. Ilmassa värisi hento toteamus, että uusi normaali - vaikka ilman rutistuksia ja suuria joukkoja - on sekin ihan ok, kunhan se yhteinen pitkä pöytä edes silloin tällöin. Kuin yhteistuumin juhlaväki antoi iltapäivän taittua iltaan ja lopulta pehmeään kesäyöhön, samalla kun laskettiin nuoret viettämään omia rientojaan kaupungin imuun. Puutarhassa sytytettiin tulet, otettiin peitot hartioille ja annettiin mustarastaan laulaa sydämen kyllyydestä pihan korkeimmassa latvuksessa. Vaihdettiin viisauksia ja taidettiin antautua maljapuheelle jos toisellekin. 

Olemisen kepeyttä, niin kaivattua ja niin arvokasta. 

Seeking Zen

Mielenrauha on tekniikkalaji. 

Tällä viikolla puhisee painekattilat ylikierroksilla, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että kiehuminen on energian hukkaa ja maaliin päästään maltilla. Lauantaina on siis ne kolminkertaiset ylioppilasjuhlat pihanurmella. Kahvikestit perhepiirissä. Vaikka tilaisuus on pieni, niin juhla on suuri. Onhan tämä myös ihkaensimmäinen virallisen puoleinen sukukokoontuminen lähes kahteen vuoteen, ja ihan sallitusti Turun koronanyrkin raameissa. Paineita? Just a bit.

Viime vuoden valmistujaisiin oli buukattu pitopalvelut, kermakakut ja juomanlaskijat juhlia siivittämään. Kahden peruutuksen jälkimainingeissa siinä sitten viidestään vedettiin peruuntuneiden juhlien tilausruokia päivätolkulla - kahdesti. Pandemian sanelemista pettymyksistä viisastuneena päätin handlata nämä juhlat ihan omin voimin tällä kertaa. Hiukan kai pitäisi hien helmeillä ylähuulessa, mutta olen hämmentävän rauhallinen. 

Toki kaikki kantaa kortensa kekoon järjestelyiden osin. Viime viikonloppuna jo harjoiteltiin oikein onnistuneella otteella, samalla luontoäiti tarjoilee kauneimmat koristukset omenankukkien myötä ja sään jumalat ovat luvanneet helliä helteellä. Vanhat valkeat pellavat on jo silitetty, pesulan väki viimeistelee puvun prässit ja koiranputket noudetaan maljakoihin juhla-aamuna. Olisi ihanaa saada vielä lainsuojattomat lupiinit suurina pehkoina pöytiä koristamaan, mutta tienpientareen nuput ovat vielä ihan pikkuruisia. Antaa auringon valella lämpöä vielä pari päivää, niin ehkä lauantaina aamukasteen aikaan on sekin kukka kaunein. 

Tarjoilu hoituu yksinkertaisesti perinteisillä piirakoilla ja tuulihatuilla, makeana marenkia ja suklaakakkua, kyytipojaksi kenialaista kahvia ja kylmiä juomia. Vaikka päivän resepti kuulostaa rennolta ja suloisen kotikutoiselta, niin tässäkin paletissa tuntuu olevan tuhat liikkuvaa osaa liikaa. Aamuyön tunteina mietin kakkuhaarukoita ja mintunlehtiä, samalla kun ostoslista venyy entisestään. 

Sivusilmällä on kuitenkin ihaninta seurata juhlan sankareiden intoa ja iloa - jos itse piehtaroin logistiikan kiemuroissa, niin nuorten valmistelut pyörivät kiharoiden, helman pituuden ja iltarientojen suunnittelussa.  Kattausehdotukset on Just Perfect ja menyy kuin menyy on ihan täydellinen. Sydänalaa kouraisi isoimmin, kun Alexin armeijan loma-anomus meni läpi, Anja valitsi juhlamekokseen oman legendaarisen pikkumustani, ja Elsa syväpesi eilen koko puutarhan painepesurilla. Naapurilta saatu täydellinen papaija olkoon se kirsikka. 

Kävi miten kävi, näissä juhlissa näkyköön yhteinen kädenjälki, helisköön nuorten nauru, eläköön yhteinen ilo ja soikoon skumppien kilinä. 

We are ready, with love. 

Etkot ja esipesu

 

Vanhoja postauksia selaillessa hiipi mieleen kaihoisasti kaikki ne ihanat juhlat ja karkelot, jotka olivat niin nivoutuneita Kenian vuosien tuoksintaan. Oli pihajuhlaa akaasian alla, oli pitkää katettua pöytää olohuoneessa valkeilla liinoilla. Välillä nostettiin maljaa teltan kupeessa horisontin jatkeena tai grillailtiin sametinpehmeässä illassa terassin sylissä ihan muuten vaan. Ei tarvittu suurta juhlaa, vain yhteisiä hetkiä, kepeää mieltä ja askelta. Hyvissä pardeissa on aina myös tanssittu - edes hiukan - ja naurettu, juteltu elon koko kirjoa ja jaettu hetkiä. Elämän eliksiiriä isolla kauhalla.

 

Suomeen muuton myötä otti arkivaihde ylivallan, ei ollut aikaa, taikaa ja harmiksi se tärkein eli juhlaväki uupui. Voihan sitä vaikka yksikseen pistää hipat pystyyn, mutta lähtökohtaisesti on kivampi kilistellä kollektiivisesti kuin yksinkaksin. Kutsukansaa hakiessa vierähti tovi jos toinenkin, ja samalla oivallettiin, että täkäläiseen juhlaetikettiin kuuluu suunnittelu, menyyt, buukkaukset, kutsut ja whatnots! Jes, totta kai näin toimitaan kun on kyseessä tilaisuus, jota halutaan virallisesti kruunata ja sen arvoisesti toimia. Mutta eikö ne spontaanit pihakinkerit ole ihan yhtä tärkeitä ja muistorikkaita? Mennään tunnelma edellä ja otetaan tilaisuudesta vaari. Nurkat saa hiukan repsottaa, aikatauluksi riittää päivämäärä, tarjoilut hoituu nyyttäreillä ja portista tupsahdetaan paikan päälle lapset, anopit, lemmikit liepeissä lepattaen ja kylmälaukut kolisten. Isäntä tarjoaa grillihiilet ja emäntä vaikka yösijan, mutta tapahtuman herkut ja tilpehöörit kukin tuo oman maun mukaisesti. 

Ensi viikonloppuna on meillä on kuitenkin tiedossa ehkä tämän astisen elämänkaaren tärkein juttu. Lauantaina kolme kiiltävää lyyraa asetellaan varovaisesti sydämen päälle, todistetaan isoja hetkiä meidän koko perheelle. Viime vuonna jouduttiin perumaan ensimmäiset juhlat kahteen kertaan, tänä vuonna ylioppilaita on kaksi lisää - joten tässä tehdään suvun historiaa pitämällä kolminkertaiset ylppärit. Ok, ok, vain perheen kesken, pihapiirissä ja porrastetusti, mutta juhlien joka tapauksessa. Virallisesti ja kutsujen saattamana. 

Ensi viikon juhlia silmällä pitäen on pihakalusteet tampattu, ruohikko ajeltu, pelakuut istuteltu ja pihapiiri on nätti kuin kukka. Niin nätti, että päätettiin pitää kenraaliharkat - extempore & impromptu. Etkot, nyyttärit, pihajuhlat, grillikestit ja kaikkea siltä väliltä, kotoisesti vanhaan malliin syöden hyvin ja paljon, loppuilta nuotion kajossa.  Samalla saatiin hyvä syy mallata pöydille turvavälit, esipestä lattiat, ja ripustella rimpsuvalot. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - ja kunnolla kun harjoitellaan, niin ensi lauantaina tehdään onnellisuuden historiaa.

 Sitä odotellessa. 

Mihin me jäimmekään?

Ajattelen tässä yrittää palautua tänne ihan varovasti ja vaivihkaa, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Tämä on näppärä lainaus omalta itseltäni muutaman vuoden takaa. Viimeisen tekstin tekemisestä on kulunut melkein päivälleen viisi vuotta. Samassa rytkeessä on Suomessa vierähtänyt vuosia jo melkein seitsemän. Ihmisen ikä ja silmänräpäys samassa paketissa.  

Miksi tulla takaisin tänne blogin puolelle juuri nyt, onko jotain ihmeellistä kerrottavaa? Blogien sanotaan tekevän hiljaista - mutta varmaa kuolemaa - samalla kun oman elämän kerronta on siirtynyt 15 sekunnin klippeihin instan stooreihin. Joissa tätä nykyä näyttää olevan trendinä keski-ikäisten naisten yksintanssi. Onko turkulainen jokseenkin puutunut perhearki ketään kiinnostavaa? Onko tiedossa mahtavia mullistuksia, joita kannattaa ryhtyä pohjustamaan näin julkisesti ja salaperäisen ärsyttävästi. Voi kun, mutta kun ei. Ei mitään syytä, paitsi kirjata muistoja itselle ja oman bändin jäsenille. Jos joku muukin malttaa täällä niitä lukea, niin se on silkkaa iloa. 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ilahdun niistä omista muistoista ja kuvista, joita somen algoritmit sinnikkäästi tarjoilevat. Niitä putkahduksia jaetaan perheen pulinaryhmässä, niille nauretaan ja niistä jutellaan, ja ennen kaikkea niistä tulee hyvä mieli. Vuosien takaisia seikkailuja jees, mutta ihan tavallisia arjen juttuja ja kupruja. Ne jotka joutaa unohduksiin, jollei niitä kuvaa, kirjaa ja anna teknologian säilytellä ja muistutella sitten joskus. Viimeisen viiden vuoden osin tämä muistojen bulevardi on lyönyt tyhjää. Kaikissa tarjoilluissa muistoissa lapset ovat natiaisen kokoisia auringon paahtamia, me vanhemmat nuoria ja virkeitä, horisontti kaukana ja olo unenomainen. Mutta eletty on niiden päivien jälkeenkin. Kenties kovasti erinnäköistä, -tuntuista ja -oloista taivalta, mutta muistamisen ja muistojen arvoista yhtä kaikki. Siksi blogi. 

Aika suurreellisesti tässä taas aloitellaan, mutta toivottavasti julkaisusykli on kuitenkin puoltavuosikymmentä vilkkaampi. En osaa arvailla, mitä blogi tulee sisällään pitämään, mutta eiköhän sitä samaa oman mielen ja kielen kertomaa, tapahtumien tuoksintaa ja arjen tatamia. Ja haaveita, ehdottomasti haaveita. Viimeiset kolme kaamosta on koluttu itsesuggeroinnit, NLP:t ja terapiat, ja punaisena lankana tarjoiltu haaveiden ja tavoitteiden tiedostamista. Puhu, kerro ja kirjoita - silloin suunta on oikea, tai ainakin sinnepäin. Aha. Siksi blogi. 

Viime tapaaminen tapahtui terassilla. Kesäinen terassi on helppo ja huoleton paikka hoitaa myös yksi rendezvous vuosien tauon jälkeen. Hyvät asiat elämässä pysyvät, ja tässä yksi niistä - samoilla tunnelmilla ja rekvisiitalla, pakopaikka-bali-päiväntasaaja, vain ne pelargoniat uupuvat vielä. Vanha kansa väittää tätä päivämäärää vielä hallan hallitsemaksi. 

Ne sitten seuraavaksi. Tämähän oli kivaa, kauhusta huolimatta. 

Kesä kuin korttitalo

Yksi hyvä henkäys ja pläänit plörinäksi.

Kesään satsataan, siitä haaveillaan ja suven viikonloput buukataan hetkille ja retkille. Koko kaamoksen kurjuus kuitataan sitten ihanilla kesäseikkailuilla ja purppuranpunaisilla iltaruskoilla, liplatuksella. Tai näin ainakin meidän piti. Takatalvi kynnettiin kesän kiilto silmissä ja grillin käryt mielessä. Kuinkas kävi. Samassa silmänräpäyksessä kun kesä virallisesti korkattiin, koulut kuitattiin, niin buurin polvi meni tuusannuuskaksi. Sata salamaa, yllätysleikkaus, kipsiä nivusista nilkkaan, ja suunnitellun viileän kesäjuoman sijaan käsissä onkin satakiloa ärtynyttä vuodepotilasta, around the clock. Okei, pistetäänpä tämäkin perspektiiviin, se on vain yksi polvi ja tässä vain yksi alkukesä, molempia piisaa ja loppupeleissä kaikki kuitenkin ihan mallillaan. Ja onneksi on sesonkia vielä käsillä, ja the grand tour on vielä odottamassa – ainakin periaatteessa ja jossain merkillisessä muodossa. More on that later.

Toisaalta tämä on aika hyvä muistutus itse kullekin, että tässä sangen tavallisessa, melko vaatimattomassa - joskin kiireisessä – menossa on jokaisella se kirjoittamaton paikka, oma rooli ja niin tavattoman tärkeä panos pitää paketti kasassa. Nyt sen huomaa on kun on kumppani kanttu vei ja käsiä vain kaksi, tenavia kolme, huusholli, normisorvi, puoti plus vanha jeeppi ja nurmikko. Mutta, pari kultakimpaletta on ihan liki, thänkgaad. Sellaisia kun ryntää apuun, jakaa vastuut ja tuplaa hartiat. Ollaan onnenkantamoisia, all I can say.

Suvi siis edelleen suloinen, joskin hiukan toisenlainen. Grillireseptit aina vaan kansien välissä, niitä selaillen ja kielen päässä melkein maistellen. Terassista on kehkeytynyt keidas ja oma pieni pakopaikka-bali-päiväntasaaja, tilanteesta riippuen, samalla kun suloisia tytönhupakkoja piisaa keittiössä – potilasta kun hemmotellaan jatkuvalla syötöllä kuivalihaa ja suklaakeksejä. Ja vaikka popcornia keskiyöllä. Muruja ja eineksiä loppuköörille.