Wednesday, 11 November 2015

me and my boots



Puolessa välissä hyvää viikkoa. Paras hetki käsillä, keittiön sohvalla, tenavat iltapuuhissa, iso maitokahvi ja telkkarista tulee mun ehdotonta top-tosi-teeveetä. Juu, tunnustan, tykkään seurata tätä tragikoomista presidenttikilpaa siellä kaukana lännessä. Joka debaatti on tähän mennessä katsottu, ja nyt meneillään tämä eilisen paneelin rääpiminen ja analyysi. Leipää ja sirkushuveja in deed.

Omaan arkeen on tullut viime viikkoina mukava uusi särmä. Entinen oma Bermudani eteni rutiininomaisesti kolmiolla duuni, lidukan leipäjono ja hellan edusta – kaikki tässä samoilla kulmilla, illasta iltaan. Mutta nyt viime viikkoina on iltavuoro tehty kaupan tiskin takana Turun ydinkeskustassa, ja miten ihana lisuke onkaan pörrätä kaupungin hämyssä töiden jälkeen. Tehdä kierros kanssakauppiaiden ovien raoissa sulkemisen aikoihin, kuulostella symboolisesti päivän saldot kynnyksen yli ja toivotella illan jatkot. Ja mikä parasta, kotimatka taittuu jalan. Tosin pakon sanelema juttu, sillä keskutassa parkkipaikan hakemisessa menisi ikä, ilta ja elanto. Joten olen heittäytynyt autottomaksi.

Kotimatkaa kertyisi kolmisen kilsaa ja risat noin varovasti arvattuna, suorinta ja valoisaa väylää. Mutta nämä iltapromenaadit ovat omia herkkuhetkiäni, tutkimusmatkoja pimeisiin puistoihin, mukulakivikujille, läpi sisäpihojen ja historian havinoiden – iltasumulla ja kiiltävällä asvaltilla. Jokiranta, Tähtitornin mäki, Vartiovuori, Vanha Suurtori, Kupittaan puisto, you name it, I know it. Mutkia matkassa, mitä enemmän sen parempi. Nuuskin iltaa, kurkin kaukaa ihmisten keittiöihin ja iltapuhteisiin telkkareiden sinisissä valoissa, nyökkäilen koirille, tervehdin tuntemattomia. Saa sataa, vällyä ylle, huppu korville ja rukkaset kyynäriin. Ensilumen myötä käsilaukusta kaivetaan kotimatkalle laamapaita. Ja laamahousut.

Nyt, telkkarin kandidaatit jääköön oman onnensa nojaan, suuntana sauna ja sitten kainalo. 
Gnite, good people. 

Wednesday, 4 November 2015

improvisaatioharjoituksia


Vaikka ollaan oltu näillä huudeilla jo vuosi ja risat, niin edelleen esittelen itseni paluumuuttajana. Liekö mukana ripaus selittelyn makua osittaisesta kyvyttömyydestäni täysin ymmärtää täkäläistä maailman menoa, vaiko pieni angsti ajatuksesta asettua lopullisest aloilleen, kumpi? Tai molemmat? Edelleenkin haaveilen analyysiä tästä armaasta asettumisesta - mutta totuus on, että tunnelmat vaihtuvat kuin keittiön telkkarin kanavat; jatkuvasti, sinne ja tänne. Toisinaan ei Turun voittanutta taivasta voi maa päällään kantaa, toisinaan taas tekee mieli pakata lapset, lavuaarit ja mennä juuri sinne missä pippuri kasvaa - päiväntasaajalle. 

Saldo on toki plussan puolella juuri tässä ja nyt - mutta silloin tällöin tulee vastaan juttuja, joita huomaa vain kaipaavansa niin tavattoman tosissaan. Yksi sellaisista on spontaanisuus. Se sellainen suloinen elämän orgaanisuus - tehdään miltä tuntuu, mennään kun vipattaa ja otetaan hetkestä vaari kaksin käsin. Keksitään kekkerit ilman viikkojen buukkauksia, tupsahdetaan kylään ilman tanssikorttia, annetaan brunssin valua dinneriksi, tai lähdetaan luodolle viiden tunnin varoituksella. Luojan kiitos, näin kävi juuri viikonloppuna - toivoa on siis;). Tosin, itse olen kaukana mistään spontaaniuudesta näinä päivinä; elämä vaan ottaa niin paljon enemmän aikaa kuin ennen?!



Anyways, istuttiin iltaa ihanien kanssa perjantaina, ex tempore, impromptu. Buurit ja pojat menivät Bondille, me likat skumpalle. Loppupeleissä kaikki saman pöydän ääressä. Illan myötä laitettiin uuteen uskoon kotimainen politiikka, muutama kuningashuone ja jokunen julkimokin, kai. Ruoka oli ihanaa, tunnelma taivaasta ja koko touhu kulminoitui hyper-plääniin lähteä aamut’uimaan ulkosaaristoon telttailemaan, koko porukka. Ja niin mentiin. Onneksi mentiin. Ilman ruokalistoja, jälkkäreitä tai avonaisia ruokakauppoja; kyytipoikana maailman upein ulappa, aurinkoa taivaan täydeltä, syysmetsä seurana ja mielenrauha tuliaisina. Huoh.


Lisää näitä ylläreitä ja kaamos on kuitattu. 

Monday, 26 October 2015

Squeeze the lemon until the pips squeak


Niinpä, tässä on viime viikot puristeltu ja rutisteltu jos jotakin - enimmäkseen  pensseliä, luudan vartta, keskiyön kahvikuppeja ja välillä ohimennen buurikultaa.  Silmissä on viipottanut maailman kaunein klinkkerilattia ja rakkaus vesiohenteisiin maaleihin on entistä syvempi. Iltaisin on petiin rojahtanut kaksi raatoa, iso ja hiukan pienempi. Kumpainenkin lihaskrampeissa ja nälkäisinä. Mutta, kuulkaa, on se aika primitiivinen ilo nähdä omien kätten työ, ihan livenä ja just niin kivana kuin oli jossain mielen sokkeloissa toivonutkin. Usko ei missään vaiheessa varsinaisesti kaikonnut, mutta staminaan tuli muutama lommo viimeisinä iltoina ;). Rekrytoitiin korttelin kaverit rapsuttelemaan ikkunoita ja tenavat ovat olleet mukana burgeripalkalla. Eli siis: tsädää - Tytön ja Vuohen uusi kauppa, käsintehty, what else!
Lauantaina avattiin ovet - ilman sen suurempia fanfaareja  - mutta naapurin ihana lelukauppias toi meille ilmapallot ja hopeatoffeilla hoideltiin ensimmäinen kaupunkipäivä kotiin kunnialla. Kaupassa kävi vilinää ja vilskettä, ja oli suunnatonta mannaa sielulle ja mielelle nähdä hymyileviä ihmisiä, joille värit, tarinat ja tekijät antoivat samaa iloa kuin itsellekin. Että sellaista. Tuntuu kuin meistä olisi tullut ihan oikea kauppa, siinä torin kyljessä kaikkien legendojen joukossa - meidän pieni Afrikka on joutanut ihmisten ilmoille.
Samaan hengenvetoon takaoven viereen avattiin sushipaikka. Voi tätä iltaduunin ihanuutta! Lopuksi sitten se pakollinen mainospläjäys: Tyttö ja Vuohi, Linnankatu 9-11 ja Forum Kortteli, Turku, arkipäivisin 11 - 18, lauantaisin 11 - 15.
Saa tulla!

Wednesday, 23 September 2015

Pitkä taival

 
Lauantai oli päivänä kirkas ja hieno. Lähdettiin matkalle. Heräteltiin hellästi lapset jo ennen aamunkajoa - uninutut vaihdettiin kahisevaan mustaan, tytöille koltut, pojille prässit. Eihän kokomusta lapsille sovi, muuttuvat silmissä kuin vakaviksi aikuisiksi, pienikokoisiksi isoiksi. Buurin takin pieluksissa välkkyi vielä edellisviikkoiset taikapölyt. Ei ollut puku pesulaan asti ehtinyt.
Vain tovi aiemmin oltiin juhlittu elämää edessä, nyt kokoonnuttiin toisaalle; yhdessä miettimään, hyvästelemään ja muistamaan elettyä elämää, pitkää taivalta, sen lempeää loppua. Molemmissa päivissä mukana seppeleitä, sanoja, rakkautta yli äyräiden.
Tulomatka taittui purppurataivaan alla, matkaseurana kurkiaurat ja iltavuorojen puimurit. Takapenkin tummat lapset nukahtivat yhteen suureen myttyyn, laihoja raajoja sikin sokin. Kotiportilla oli vastassa kuunsirppi, tuliaisina raskaat luomet, kuivat huulet ja poskipäiden surunorot.
Nuku hyvin, rakkain.
 

Tuesday, 15 September 2015

Happily ever after

 

Intiaanikesä helmeili ylähuulella ja Campo Viejo ohuessa lasissa. Technicolor dreamcoat oli rohkeasti puettu ylle, raskaat rihkamat kaulalle ja baltsut jalkoihin.  Me tanssittiin viikonloppuna häitä; pitkällä kaavalla, satumaisella menyylla ja big bandin tahtiin. Kahden suuren suvun yhteenliitos, galaxin kaunein pariskunta, kavereineen, silmänkantamattomiin ja kokonaisen telakan täydeltä.
 
Sielu lepää nuorissa ja onnellisissa. Häissä hymyily ja myhäily on ehdottoman hyvää parisuhdeterapiaa - ei voi olla vaivihkaa valumatta sinne omiin onnen päiviin, niihin hetkiin kun luvattiin paljon, uskottiin lujasti ja haaveiltiin valtavasti. Nyt kun ollaan otettu melkein sukupolvellinen etumatkaa, tehty lapset ja matkat, talot ja velat, lähdetty, palattu ja yhdessä pitkään hengitelty, niin impromtu yhteinen silmänisku papin aamenen aikaan totally rocked my world;), aina vaan.
 
Ilta oli kuin morsian, syksyn kuulaus oli peruttu päiväksi, juhlaväki sai paistatella paahteessa, lehtosaaren lempeässä otteessa. Jutut ja tutut veivät niin mennessään, että kamerakaveri unohtui tyystin valkeiden liinojen helmojen alle. Muutama tuhru tuliaisina. Pikkuhiljaa pikkutakit joutivat tuolin selustoille ja kravatit kurttuina vaimojen käsilaukkuihin. Tanssin pyörteet, pieniä salaisuuksia ja loputtomia läpyjä. Lopputuoksinnoissa omat helyni rapisivat koko kirjossaan tanssiparketille ja loppuja keräiltiin vielä taksinkin lattialta, porukalla.
 
Hymyiltiin vielä aamullakin.
 
Onnea maailman ääriin asti.
 

Sunday, 6 September 2015

Best food is shared food

Löysä ja laiskanpullea sunnuntaiaamu alkoi sateella ja jaffalla. Eilinen ilta venähti, niinpä, mutta tulipahan kupu ja sielu ruokittua kerta heitolla. Loppuillan desibelit kuitattiin afromusiikin levyraadilla ja taisi mukaan eksyä Taiskan kuuman kostea Mombasakin. Helmien helmi. Aamukahden Hullujussi ja Bingo Bango Bongo oli aivan lyömätön. Ukalapukala keihäs.
Pyhäaamun aktiviteetit kulminoitui pesukoneiden täyttöön ja hiljaisena plääninä oli ruokkia meidän herrantertut eilisillä jämillä, ja me isommat siinä samassa imussa, mahdollisimman vähäeleisesti.  Sitten soi puhelin. Hento ja sievä naisen ääni pienellä murteella kysäisi jos ollaan kotosalla kolmen korvissa - hän kun haluaisi tuoda meille ruokaa.  Eihän näin ihania puhelinsoittoja tehdä enää tällä vuosituhannella! Soitetaan yllättäen, tarjotaan pyytämättä ja jaetaan iloa ihan noin vain.
Soittajaksi paljastui meidän neiti ykkösen sielunsiskon äiti; pikaisesti tavattukin, kun ollaan tyttöjen menoja koordinoitu. Mutta tämän äidin herkuista on kyllä kuultu senkin edestä, monesti ja isosti.  Anjan ruokabriiffejä  on aina kuunneltu buurin kanssa vesi kielellä, sillä kurdikeittiö on osa meidän yhteistä lovestooria. Buurikullan kanssahan tavattiin, seottiin ja lyötiin hynttyyt yhteen Kurdistanin kukkuloilla monenmonituista kuunkiertoa sitten - ja aina kun nostalgia vie meidät takaisin niihin maagisiin hetkiin, niin ruoka hiipii juttuun mukaan. Pohjoisen Irakin kulinaria on taivaallista. Ruoka on rehellistä ja konstailematonta, oman sadon tarjontaa ja sesongin parhaita.  Slow cooking, home baking, dream making. Parhaana mausteena syvä rakkaus ruokaan ja sen jakamiseen.
Kolmelta meille tuotiin taivas. Eikä mitään muuta kuin meidän ehdotonta unelmaa - vermicelliriisiä ja lammaspapupataa. Katettiin pöytä, otettiin posliinihopeat, ja eripari kristallit. Meidän perhe, sateinen sunnuntai, lahja-ateria ja ilmapiirinä hiljainen kiitollisuus. Bonuksena makumatka meidän lemmen ensimetreille.
Pieni ele, suuri taika. Uskaltaisiko sitä yrittää joskus samaa?
Supas. Kiitos. Shukran.