Wednesday, 4 November 2015

improvisaatioharjoituksia


Vaikka ollaan oltu näillä huudeilla jo vuosi ja risat, niin edelleen esittelen itseni paluumuuttajana. Liekö mukana ripaus selittelyn makua osittaisesta kyvyttömyydestäni täysin ymmärtää täkäläistä maailman menoa, vaiko pieni angsti ajatuksesta asettua lopullisest aloilleen, kumpi? Tai molemmat? Edelleenkin haaveilen analyysiä tästä armaasta asettumisesta - mutta totuus on, että tunnelmat vaihtuvat kuin keittiön telkkarin kanavat; jatkuvasti, sinne ja tänne. Toisinaan ei Turun voittanutta taivasta voi maa päällään kantaa, toisinaan taas tekee mieli pakata lapset, lavuaarit ja mennä juuri sinne missä pippuri kasvaa - päiväntasaajalle. 

Saldo on toki plussan puolella juuri tässä ja nyt - mutta silloin tällöin tulee vastaan juttuja, joita huomaa vain kaipaavansa niin tavattoman tosissaan. Yksi sellaisista on spontaanisuus. Se sellainen suloinen elämän orgaanisuus - tehdään miltä tuntuu, mennään kun vipattaa ja otetaan hetkestä vaari kaksin käsin. Keksitään kekkerit ilman viikkojen buukkauksia, tupsahdetaan kylään ilman tanssikorttia, annetaan brunssin valua dinneriksi, tai lähdetaan luodolle viiden tunnin varoituksella. Luojan kiitos, näin kävi juuri viikonloppuna - toivoa on siis;). Tosin, itse olen kaukana mistään spontaaniuudesta näinä päivinä; elämä vaan ottaa niin paljon enemmän aikaa kuin ennen?!



Anyways, istuttiin iltaa ihanien kanssa perjantaina, ex tempore, impromptu. Buurit ja pojat menivät Bondille, me likat skumpalle. Loppupeleissä kaikki saman pöydän ääressä. Illan myötä laitettiin uuteen uskoon kotimainen politiikka, muutama kuningashuone ja jokunen julkimokin, kai. Ruoka oli ihanaa, tunnelma taivaasta ja koko touhu kulminoitui hyper-plääniin lähteä aamut’uimaan ulkosaaristoon telttailemaan, koko porukka. Ja niin mentiin. Onneksi mentiin. Ilman ruokalistoja, jälkkäreitä tai avonaisia ruokakauppoja; kyytipoikana maailman upein ulappa, aurinkoa taivaan täydeltä, syysmetsä seurana ja mielenrauha tuliaisina. Huoh.


Lisää näitä ylläreitä ja kaamos on kuitattu. 

8 comments:

  1. Tuollaista kaipaan minäkin...Lapsuudesta muistan, miten naapurit pöllähtivät tuosta vaan iltakahville...juttuja turisemaan. Nykyisin ei oikeestaan mihinkään voi noin vaan varottamatta piipahtaa. Sääli.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niinpä, se on se iänikuinen kiire, joka on ottanut meidät kovasti haltuunsa... itsekin tässä spontaaneista liikkeistä haaveillen, mutta hankalaa on;). Ei lannistuta! Mukavaa viikonloppua!

      Delete
  2. Koska olis meidän spontaani lounas??

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hih, niinpä. Saataisinko pystyyn tällä viikolla, sillee sen enempiä suunnittelematta;)

      Delete
  3. Tuota spontaaniutta, extempore-visiittejä, minäkin täällä kaipaan. Kiva postaus, tunnelmalliset syksyiset kuvat :)
    Tiina A.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos Tiina - pitäisi kai suunnitella olevansa suunnittelematta;). Pidetään ainakin mielessä ja uskalletaan hiukan heittäytyä välillä!

      Delete
  4. Just eilen marisin ystävälle että kaipaan sitä aikaa (entisessä kodissa ja kun lapset oli kotona) kun meille vaan pörähdettiin kylään. Että missä on se kyläilyperinne? Semmonen että vaan mennään käväisemään (ja viivytäänkin pitkään...)
    Nykyinen aikuiselämä (lapset lentäneet kotoa) sallisi kyllä ex tempore jutut mutta ollaanko sitä nyt sitten niin vanhoja/laiskoja/urautuneita että hoh hoijaa ei vaan viitsitä nostaa yhä levenevää takapuolta sohvasta kun se siihen työpäivän tai -viikon jälkeen ollaan pudotettu? Ja puhun nyt siis itsestäni sillä yleensä syy tämmöisiin juttuihin löytyy peiliin katsomalla!

    ReplyDelete
  5. Niinpä - sitähän pitää yleensä peiliin kurkistaa, kun löytyy marinan aihetta;)... sitähän voisi itse ottaa tavaksi piipahdella vaikka jotenkin puoli-spontaanisti hyvillä tutuilla, ja katsella mitkä lienevät reaktiot;)... pistetään harkintaan! Jouluiloa jakaen vaikka! Terkkuja!

    ReplyDelete