Tuesday, 6 July 2021

Pieni pyhiinvaellus


Kesä etenee kuin tornaado ja täällä pyöritään sen ytimessä. Lomista ei tällä haavaa vielä hajuakaan, mutta olen jotenkin oppinut ottamaan tilanteista ja viikonlopuista parhaat mehut irti. Ja samalla pohtinut omaa lomastrategiaani todeten, että ehken kaipaakaan yhtäjaksoista pitkää letkottelua vaan sellainen kiva sekoitus lempeitä viikonloppuja, helteisiä työpäiviä, valkeita arki-iltoja takapihalla ja muutamia pikkureissuja sinnetänne ripoteltuna tuntuu omalta juuri nyt. Samalla säästellen niitä lakisääteisiä syksyn sallimiin oikeisiin reissuihin, joita on vääjäämättä tulossa. Onneksi, uskaltaa kai jo sanoa. 

Viime vuosi on antanut ja ottanut isolla kauhalla. Jokaisella on oma korona-saldo, ja näin yleisesti arveltuna se taitaa olla lähtökohtaisesti miinuksella. On ollut huolta, surua, itkua ja haasteita - kaikille meille niin tuttuja juttuja, joten ei niistä sen enempää. Mutta kriisin keskellä ihmismieli on ohjeistettu myös etsimään ratkaisuja ja pilkahduksia paremmasta. Itseni löysin metsästä. Kasvuvuoteni vietin partiossa ja pahimmat teiniangstit kukistettin tarpomalla korvessa, vertaistukena iltanuotio, tähtitaivas ja useinmiten litimärkä survival-seurue.  Metsä jäi ihon alle. Olen sitäpaitsi satavarma, että suuri rakkauteni safareihin ja savanneihin istutettin juuri silloin.

Viime vuonna metsästä tuli se ystävä, jota saattoi lähteä tervehtimään ilman turvavälejä ja maskia, sai juosta suoraan syliin. Ja minähän juoksin. Ensin silloin tällöin, pian jo melkein päivittäin. Joskus vain lyhesti, toisinaan tuntitolkulla. Useinmiten kuitenkin seurana vain omat ajatukset ja koirat narun päässä. Whatever the weather. Ja kotiin tultiin aina mieli kirkkaana ja jokseenkin toiveikkaana, kaikesta huolimatta. Metsästä tuli temppeli ja tyyssija, omien haaveiden ja toiveiden pulsaattori.

Metsäretken evoluution seuraava vaihe on luonnikkaasti haave kunnon vaelluksesta, juuri niine nuotioineen ja kipeine koipineen. Kesä on lyhyt, on mökkihärdelit ja kutsuntoja moneen suuntaan, mutta viime viikonloppu päätettiin livahtaa Satakunnan erämaahan ja katsoa löytyykö meistä vielä eräjormaa. Houkuttelin miehen mukaan kaiken maailman romanttisilla lupauksilla, joihin buuri lankesi mennentullen.  

Otettiin suunnaksi Joutsijärven kierros, noin 30 kilsaa rehtiä metsää ja tannerta, lämmin järvi - sekä paljuna että juomalähteenä - ja onnekkaasti autiotupa yösuojana. Mukana mäkäräiset ja muut metsänpeikot, mutta reissu oli ihana. Muistoina arat olat ja kireät reidet. Tuliasina kepeä mieli ja odotus jo seuraavasti safarista näillä eväillä. Seuraakaan en vaihtaisi. 

Saturday, 12 June 2021

Kerran kesäyössä


Harvinaista ei ole mökkeily tai pelakuiden mullitus, mutta se, että niitä molempia puuhailee yhtäaikaa yksikseen saaren kupeessa on. Meillä ei haeta omaa aikaa itsetarkoituksella - vaikka sekin on kerrassaan ok - mutta silloin tällöin tilaisuus tarjoillaan extempore ja silloin pitää tarrata. Tänä viikonloppuna kävi juuri niin. Kesäperjantai parhaimmillaan, hellehuippu käsillä, elämä antaa suloisuutta joka suunnasta - ja samalla kaikilla oman kerhon jäsenillä olikin jo ilta buukattu, paitsi mulla. Olisin tietysti voinut autuaasti pöyhiä pyykkivuoria tai edelleen korjailla viime viikonlopun juhlien jämiä, mutta ajatus omasta ajasta möksällä tuntui yllättäen kuin pieneltä seikkailulta. Tai unelmalomalta. Ja samalla voi harjoitella tätä uutta elämän episodia eli olla toisinaan myös täysin tarpeeton. Kummallista.

Niin se mökki. Meidän satavuotias pieni torppa kalliolla kukkulalla, josta muutaman mutkan kautta tuli meidän perheen keidas nelisen vuotta sitten. Safareiden kasvatteina ollaan mökki-ihmisiä hamaan tappiin asti ja paluumuuton aikoihin saatiinkin nauttia ylenmäärin suvun paratiisista ulkosaaristossa. Pian kuitenkin oivallettiin logistiikan haasteet, sillä venettä meillä ei ole - eikä tule. Viikonloppujen retket buukattiin lautta-aikataulujen mukaisesti, ja nopeat pyrähdykset ulkoluodolle eivät vain yksinkertaisesti onnistuneet. Samaan aikaan esiteinit alkoivat kitistä mökkimatkoista maan ääriin merten taa. Niin sitten sielussa alkoi kyteä toive omasta pienestä saarivaltakunnasta autotien päässä. Toivelistaan kuului myös punainen rapiseva ulkolaudoitus, siniset kuluneet lautalattiat, puuliesi, muutama omenapuu ja pätkä merenrantaa. Tarpeeksi petipaikkoja kaikille ja pari ylimääräistä kavereille. Lehtopuut ja marjapensaat pihanurmella olisivat bonusta ja vanhan saunan syvät löylyt kuin lottovoitto. Niin, ja totta kai pikkuruisella budjetilla kaikki tämä olisi saatava. 

Ei olla koskaan haasteita kartettu, ja niinpä lanseerattiin projekti Finding Beach House. Yhden vuoden aikana koluttiin Varsinais-Suomen vapaiden markkinoiden jokainen kohde lahoista rantavajoista kimmeltäviin saarilukaaleihin. Joukossa ihan kivoja ja paljon potentiaalia, mutta suurin osa täysin väärässa hintaluokassa tai liian suuren urakan vaativia. Ja jokaisesta visiitistä puuttui se sielun läikähdys, se tunne kun tietää tulleensa kotiin. Sitä läikähdystä ei voi maankolkan paraskaan välittäjä tarjoilla, se pitää käydä paikan päällä kokemassa. 

Oltiin sitten juuri lähdössä kesälomille pakaasit pakattuina, kun sain kuulla hätäisestä huutokaupasta ja kiireellisestä mökkimyynnistä tunnin ajomatkan päässä saaristossa. Sillä sydämenlyönnillä pyrähdin paikan päälle. Silloin läikähti ja lujaa. Pieni punainen mökkerö sinisellä ulko-ovella & lattioilla ja väkkärän oloisilla omenapuilla. Kaivo ja kaksi kerrosta. Tilaa kaikille ja meidän makkarissa tapetit. Ja vielä taskubudjettiin mahtuva. Se oli siinä. Paitsi, että ei. Huutokauppahan tarkoittaa huutelua ja hintakisaa. Nähtävästi kiinteistökauppojen jumalat olivat kerrankin meidän puolella ja niin torppanen pääsi lopulta loppuelämänsä omistajille. Ripustettiin Afrikan kartta seinälle, kannettiin Keniasta matkanneet mööpelit sisään ja asetuttiin taloksi. Vanhat hirret pitävät huolta omistaan; oli ulkona helle tai paukkupakkanen, niin tämän talon sylissä on aina hyvä. 

Rännit hiukan repsottaa ja pihamaa on ikuisuusprojekti, mutta löylyt on samettiset, terassi kuin päiväntasaajalta ja teinien rakastama bussipysäkki kilometrin päässä. 

Valtakunnassa kaikki hyvin. 

Friday, 11 June 2021

United moments of joy


Viikonloppu vierähti tuhannen tunteen palossa. Ylioppilasjuhlat saatiin vietettyä, vihdoinkin ja kaikesta huolimatta. Juhlan sankareita oli kaikki kolme ja jokainen niin päivänsä ansainneita. Koulutaipale on meidän kaikkien matkattava ja tukijoukkoihin kuuluvana voin vain todeta, että se polku on pitkä - työllä ja tappuralla höystetty. Onneksi matkalle on ripoteltu etappeja, taukoja ja aikaa myös maistella välisaavutuksia ennen lopullista maaliin pääsyä. 

Tänä heleänä kesäkuun lauantaina se kaikki kulminoitui silkkaan riemuun ja jaettuun iloon. Vaikka vanhempia ei päästettykään lakitusta livenä seuraamaan, niin siinä läikähti sydänala kun kauniit, komeat ja rohkeat tupsahtivat koulunpihalle uunituoreet samettihatut kirkkaina hohtaen ja silmät sirkeinä loistaen. 

Maailmasta on tullut pieni ja yhteinen - se huomattiin viimeistään silloin kun tytöt kaivoivat kasseistaan kukin omia juuriaan, ihan konkreettisesti. Ikiomat kansallislippunsa, ainakin yhden niistä. Ihana yllätys ja yht'äkkiä tutisi luissa ja ytimissä se tunne, että näiden uusien ja upeiden nuorten harteille voi huoletta jättää tulevaisuuden. Heille erilaisuus on itseisarvo, monikulttuurisuus voimanlähde ja värillä ei ole väliä. 

Juhlat jatkuivat kotipihalla. Kesäillassa helisi nauru ja vuoden aikana kertomatta jääneet kuulumiset. Ilmassa värisi hento toteamus, että uusi normaali - vaikka ilman rutistuksia ja suuria joukkoja - on sekin ihan ok, kunhan se yhteinen pitkä pöytä edes silloin tällöin. Kuin yhteistuumin juhlaväki antoi iltapäivän taittua iltaan ja lopulta pehmeään kesäyöhön, samalla kun laskettiin nuoret viettämään omia rientojaan kaupungin imuun. Puutarhassa sytytettiin tulet, otettiin peitot hartioille ja annettiin mustarastaan laulaa sydämen kyllyydestä pihan korkeimmassa latvuksessa. Vaihdettiin viisauksia ja taidettiin antautua maljapuheelle jos toisellekin. 

Olemisen kepeyttä, niin kaivattua ja niin arvokasta. 


Thursday, 3 June 2021

Seeking Zen

Mielenrauha on tekniikkalaji. 

Tällä viikolla puhisee painekattilat ylikierroksilla, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että kiehuminen on energian hukkaa ja maaliin päästään maltilla. Lauantaina on siis ne kolminkertaiset ylioppilasjuhlat pihanurmella. Kahvikestit perhepiirissä. Vaikka tilaisuus on pieni, niin juhla on suuri. Onhan tämä myös ihkaensimmäinen virallisen puoleinen sukukokoontuminen lähes kahteen vuoteen, ja ihan sallitusti Turun koronanyrkin raameissa. Paineita? Just a bit.

Viime vuoden valmistujaisiin oli buukattu pitopalvelut, kermakakut ja juomanlaskijat juhlia siivittämään. Kahden peruutuksen jälkimainingeissa siinä sitten viidestään vedettiin peruuntuneiden juhlien tilausruokia päivätolkulla - kahdesti. Pandemian sanelemista pettymyksistä viisastuneena päätin handlata nämä juhlat ihan omin voimin tällä kertaa. Hiukan kai pitäisi hien helmeillä ylähuulessa, mutta olen hämmentävän rauhallinen. 

Toki kaikki kantaa kortensa kekoon järjestelyiden osin. Viime viikonloppuna jo harjoiteltiin oikein onnistuneella otteella, samalla luontoäiti tarjoilee kauneimmat koristukset omenankukkien myötä ja sään jumalat ovat luvanneet helliä helteellä. Vanhat valkeat pellavat on jo silitetty, pesulan väki viimeistelee puvun prässit ja koiranputket noudetaan maljakoihin juhla-aamuna. Olisi ihanaa saada vielä lainsuojattomat lupiinit suurina pehkoina pöytiä koristamaan, mutta tienpientareen nuput ovat vielä ihan pikkuruisia. Antaa auringon valella lämpöä vielä pari päivää, niin ehkä lauantaina aamukasteen aikaan on sekin kukka kaunein. 

Tarjoilu hoituu yksinkertaisesti perinteisillä piirakoilla ja tuulihatuilla, makeana marenkia ja suklaakakkua, kyytipojaksi kenialaista kahvia ja kylmiä juomia. Vaikka päivän resepti kuulostaa rennolta ja suloisen kotikutoiselta, niin tässäkin paletissa tuntuu olevan tuhat liikkuvaa osaa liikaa. Aamuyön tunteina mietin kakkuhaarukoita ja mintunlehtiä, samalla kun ostoslista venyy entisestään. 

Sivusilmällä on kuitenkin ihaninta seurata juhlan sankareiden intoa ja iloa - jos itse piehtaroin logistiikan kiemuroissa, niin nuorten valmistelut pyörivät kiharoiden, helman pituuden ja iltarientojen suunnittelussa.  Kattausehdotukset on Just Perfect ja menyy kuin menyy on ihan täydellinen. Sydänalaa kouraisi isoimmin, kun Alexin armeijan loma-anomus meni läpi, Anja valitsi juhlamekokseen oman legendaarisen pikkumustani, ja Elsa syväpesi eilen koko puutarhan painepesurilla. Naapurilta saatu täydellinen papaija olkoon se kirsikka. 

Kävi miten kävi, näissä juhlissa näkyköön yhteinen kädenjälki, helisköön nuorten nauru, eläköön yhteinen ilo ja soikoon skumppien kilinä. 

We are ready, with love. 

Sunday, 30 May 2021

Etkot ja esipesu

 


Vanhoja postauksia selaillessa hiipi mieleen kaihoisasti kaikki ne ihanat juhlat ja karkelot, jotka olivat niin nivoutuneita Kenian vuosien tuoksintaan. Oli pihajuhlaa akaasian alla, oli pitkää katettua pöytää olohuoneessa valkeilla liinoilla. Välillä nostettiin maljaa teltan kupeessa horisontin jatkeena tai grillailtiin sametinpehmeässä illassa terassin sylissä ihan muuten vaan. Ei tarvittu suurta juhlaa, vain yhteisiä hetkiä, kepeää mieltä ja askelta. Hyvissä pardeissa on aina myös tanssittu - edes hiukan - ja naurettu, juteltu elon koko kirjoa ja jaettu hetkiä. Elämän eliksiiriä isolla kauhalla.
 
Suomeen muuton myötä otti arkivaihde ylivallan, ei ollut aikaa, taikaa ja harmiksi se tärkein eli juhlaväki uupui. Voihan sitä vaikka yksikseen pistää hipat pystyyn, mutta lähtökohtaisesti on kivampi kilistellä kollektiivisesti kuin yksinkaksin. Kutsukansaa hakiessa vierähti tovi jos toinenkin, ja samalla oivallettiin, että täkäläiseen juhlaetikettiin kuuluu suunnittelu, menyyt, buukkaukset, kutsut ja whatnots! Jes, totta kai näin toimitaan kun on kyseessä tilaisuus, jota halutaan virallisesti kruunata ja sen arvoisesti toimia. Mutta eikö ne spontaanit pihakinkerit ole ihan yhtä tärkeitä ja muistorikkaita? Mennään tunnelma edellä ja otetaan tilaisuudesta vaari. Nurkat saa hiukan repsottaa, aikatauluksi riittää päivämäärä, tarjoilut hoituu nyyttäreillä ja portista tupsahdetaan paikan päälle lapset, anopit, lemmikit liepeissä lepattaen ja kylmälaukut kolisten. Isäntä tarjoaa grillihiilet ja emäntä vaikka yösijan, mutta tapahtuman herkut ja tilpehöörit kukin tuo oman maun mukaisesti. 

Ensi viikonloppuna on meillä on kuitenkin tiedossa ehkä tämän astisen elämänkaaren tärkein juttu. Lauantaina kolme kiiltävää lyyraa asetellaan varovaisesti sydämen päälle, todistetaan isoja hetkiä meidän koko perheelle. Viime vuonna jouduttiin perumaan ensimmäiset juhlat kahteen kertaan, tänä vuonna ylioppilaita on kaksi lisää - joten tässä tehdään suvun historiaa pitämällä kolminkertaiset ylppärit. Ok, ok, vain perheen kesken, pihapiirissä ja porrastetusti, mutta juhlien joka tapauksessa. Virallisesti ja kutsujen saattamana. 

Ensi viikon juhlia silmällä pitäen on pihakalusteet tampattu, ruohikko ajeltu, pelakuut istuteltu ja pihapiiri on nätti kuin kukka. Niin nätti, että päätettiin pitää kenraaliharkat - extempore & impromptu. Etkot, nyyttärit, pihajuhlat, grillikestit ja kaikkea siltä väliltä, kotoisesti vanhaan malliin syöden hyvin ja paljon, loppuilta nuotion kajossa.  Samalla saatiin hyvä syy mallata pöydille turvavälit, esipestä lattiat, ja ripustella rimpsuvalot. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - ja kunnolla kun harjoitellaan, niin ensi lauantaina tehdään onnellisuuden historiaa.

 Sitä odotellessa.