Ihmiskoe
Istun tässä keittiön pitkän pöydän päässä läppärin kanssa laiskana, pöydän vasemmalla laidalla on pelipöytä kortteineen ja noppineen, oikealla etätoimisto. Toisessä päässä junnut murustelee suklaalakuja, ja keittiön sohvalla selaillaan Woltin ruokalistoja. Taustahälynä on kisat Kiinassa, vaikka mäenlasku ei jaksa innostaa ketään juuri nyt. Meillä on jutut kesken. Niin ne tarinat taas tarvitsivat kertojiaan, ja niitä on riittänyt. Kaverit koolla. Kertojia ja kerrottavaa. Tämä meidän porukka on vuosien saatossa niin nivoutunut yhteen, että suvereenesti lopetellaan toistemme lauseita.
Samalla jaetaan suuria salaisuuksia, kompataan toistemme haaveita ja lepuutellaan pelkoja. Vertaillaan teinien angsteja ja skoolataan onnistumiselle. Onnet, olot ja itkut jaetaan ja perataan porukalla. Mitä kaikkea tämä pöytä on saanutkaan kuulla vuosien saatossa - ollut mukana meidän juonissa jo Nairobissa. Onneksi pöytien ei tiedetä olevan kovasti lavertelevaa sorttia.
Ei tullut arktisia tuiskuja tai hankien kimallusta tarjottavaksi ystäville. Kummallisen talven perikummallinen viikko kuitattiin vesisateessa ja läpeensä harmaassa ilmanalassa, mutta terassin infralamppu on paahtanut koko kalliin sähkön edestä ja vanhojen taljojen välissä oli hyvä. Viikko on ollut ihana. Syöty liikaa, juotu maltilla, eletty niin täysillä - taas ja vihdoinkin. Kuin silloin ennen.
Me kaikkihan olemme omien ajatustemme, ominaisuuksiemme ja päätöstemme kulminaatio: jokainen ikioma itsemme on kokoelma meidän käytöstä, puhetapaa, kehonkieltä, sananvalintaa, eleitä, tyyliä, ajankäyttöä, lempiherkkuja ja jopa frisööriä kai. Kaikki nämä ovat valinnaisia päätöksiä ja - mitä itse uskon - ympäristön aikaansaannosta; mitä nyt olemme ja miten kehomme tällä hetkellä kannamme riippuu siitä missä olemme. Eikö? Ainakin omalla kohdallani 100%.
Siksi kai sanotaankin, että ympäristön muutos voi olla myös mahdollisuus loihtia oma uusi minä. Kaupungin ahdistuneesta uraohjuksesta voi maalle muuton myötä kuoriutua seesteinen metsänpeikko. Tai neito. Introvertistä voi uuden duunin ja ympäristön myötä kehkeytyä toimiston sanasieppo tai tykypäivän keskipiste. Tai sitten entisestä safarikeijusta ja leijonakuninkaasta voi tulla hitaita ja hiljaisia, omissa oloissaan kyhnääviä pohjoisen tuleentuijottajia. Kuten meistä.
Tämä viikko todisti miten tärkeä se oma heimo on. Tämä viikko, tässä seurassa ja olimme kaikki ehdottomasti parhaimmillamme. Teeskentelemättä. Itse olin kuin ennen, aidosti omassa nahassani. Oma itseni puhui, nauroi, pirskahteli, pohti, jakoi ja avasi sielun sopukoita - turvallisesti. Ja saman näin buurissani, yht'äkkiä meidän silmissä säihkyi ja sielussa läikkýi kuin muinoin savanneilla. Mielen tummat tuulet oli sullottu pyykkikorin pohjalle odottamaan ensi viikkoa ja oltiin hetki oikeasti onnellisia, tai toisenlaisesti onnellisia. Tätäkin lienee montaa sorttia.
Hups. Menipä syvälle, mutta tämä oli tärkeä juttu pukea sanoiksi, jotta muistan sitten joskus. Hyvä viikko on lopuillaan ja tavallinen hyvä arki jatkuu. Tavallisen onnellisena, joka on kerrassaan hyvä syy olla kerrassaan tyytyväinen. Tavallinen onnellisuus on lahja. Tiedän.
Ja sallitaan nämä suhrut kuvat siitä muistuttamaan.
Comments
Post a Comment