On pesää ja pesää, täyttä ja tyhjää

Huokailin tuossa alkuvuodesta mullistusten perään. Ja samalla taisin taivastella miten haaveita pitää pistää paperille ja unelmia ujuttaa rohkeasti päivittäisiin mantroihin. Suuria sanoja ja uljaita ajatuksia. Olisi pitänyt lisätä, että pitää myös olla rohkeutta ottaa vastaan universumin tarjoilut. 

Meidän hyvä, pieni, harmaa elämä on heittänyt häränpyllyt sitten viime kuuluman. On ollut kankeutta hallita omia tunteita, saatika pukea niitä sanoiksi asti, puhumattakaan kirjoitetusta tarinasta. Ei, ei, ei mitään hengenvaarallista tai särkyvää sydäntä, luojan kiitos, mutta suunnattoman suuria muutoksia ja paljon unettomuutta - tosin sellaista oikeanlaista insomniaa. No, jos sellaista on edes olemassa. On se kuitenkin vinhaa, miten toiveiden toteutuminen saa ihmisen hermostumaan. 

Eli siis. Nyt on varmistunut, että meidän herrantertuista kukin aloittaa ikioman, valitsemansa polkunsa syksyn kynnyksellä. Kuopus-Elsukkahan aloitti liikennelentäjän koulutuksen jo viime syksynä Norjassa, ja rankkaakin rankemman ensimmäisen vuoden jälkeen soololento häämöttää jo horisontissa, kirjaimellisesti. Alex on päättänyt vaihtaa porilaisen markkinointilinjan hollantilaiseen opiskelijaelämään ja Anja aloittaa uransa uhanalaisten lajien puolustusjoukoissa Bangorin yliopiston riveissä Englannissa. Huoh. Eikä tässä vielä kaikki. Tässä kaikessa hakemusten ja anomusten tuoksinnassa buurin velvollisuudet kutsuivat hänen viettämään osan aikaansa kotimaansa savanneilla, nyt toistaiseksi ja kaiketi vain väliaikaisesti. Mutta siis yllättäen meidän bändi soittaa kukin sooloaan maailman eri kolkissa. Tuota pikaa Turussa rimputtelen yksikseni minä, taustakuorossa rescue-sweetie-Benji. Talking about empty nest syndrome.

Eihän tässä näin pitänyt käydä? Ei kai, mutta kävi kenties haaveita paremmin. Vaikka välillä ikävä viiraa niin ettei pystyssä pysy, niin tuntuu, että jotkut tähtikonstallaatiot napsahtivat oikeisiin asemiin. Ei ehkä niillä toivotuilla sävelillä, vaan paremmilla yllätyksillä. 

Olen siis sen tavallisen arjen hiirenharmaa matriarkka, mutta olen ehkä löytänyt ikioman super-voimani; muutoksiin sopeutuminen ripauksella tilannekomiikkaa. Not bad. 

Vajaalla perhemiehityksellä eteenpäin siis, mutta onneksi olen saanut uusia ihmisiä elämääni, ja kotiimme. Meillä on nyt tarjota tilaa, tahtoa ja ennen turvaa sitä niin kovasti tarvitseville.

Näissä tuoksinnoissa olen onneksi päässyt välillä tuulettamaan mieltäni ja sieluani Nauvon kaislikoihin ja iltaruskoihin. Kevätpuuhat kiivaimmillaan ja lirkutus sen mukaista. 

Pienessä viimassa ja viileässä viinissä. 

Siitäkin kiitollinen.