improvisaatioharjoituksia

Vaikka ollaan oltu näillä huudeilla jo vuosi ja risat, niin edelleen esittelen itseni paluumuuttajana. Liekö mukana ripaus selittelyn makua osittaisesta kyvyttömyydestäni täysin ymmärtää täkäläistä maailman menoa, vaiko pieni angsti ajatuksesta asettua lopullisest aloilleen, kumpi? Tai molemmat? Edelleenkin haaveilen analyysiä tästä armaasta asettumisesta - mutta totuus on, että tunnelmat vaihtuvat kuin keittiön telkkarin kanavat; jatkuvasti, sinne ja tänne. Toisinaan ei Turun voittanutta taivasta voi maa päällään kantaa, toisinaan taas tekee mieli pakata lapset, lavuaarit ja mennä juuri sinne missä pippuri kasvaa - päiväntasaajalle. 

Saldo on toki plussan puolella juuri tässä ja nyt - mutta silloin tällöin tulee vastaan juttuja, joita huomaa vain kaipaavansa niin tavattoman tosissaan. Yksi sellaisista on spontaanisuus. Se sellainen suloinen elämän orgaanisuus - tehdään miltä tuntuu, mennään kun vipattaa ja otetaan hetkestä vaari kaksin käsin. Keksitään kekkerit ilman viikkojen buukkauksia, tupsahdetaan kylään ilman tanssikorttia, annetaan brunssin valua dinneriksi, tai lähdetaan luodolle viiden tunnin varoituksella. Luojan kiitos, näin kävi juuri viikonloppuna - toivoa on siis;). Tosin, itse olen kaukana mistään spontaaniuudesta näinä päivinä; elämä vaan ottaa niin paljon enemmän aikaa kuin ennen?!

Anyways, istuttiin iltaa ihanien kanssa perjantaina, ex tempore, impromptu. Buurit ja pojat menivät Bondille, me likat skumpalle. Loppupeleissä kaikki saman pöydän ääressä. Illan myötä laitettiin uuteen uskoon kotimainen politiikka, muutama kuningashuone ja jokunen julkimokin, kai. Ruoka oli ihanaa, tunnelma taivaasta ja koko touhu kulminoitui hyper-plääniin lähteä aamut’uimaan ulkosaaristoon telttailemaan, koko porukka. Ja niin mentiin. Onneksi mentiin. Ilman ruokalistoja, jälkkäreitä tai avonaisia ruokakauppoja; kyytipoikana maailman upein ulappa, aurinkoa taivaan täydeltä, syysmetsä seurana ja mielenrauha tuliaisina. Huoh.

Lisää näitä ylläreitä ja kaamos on kuitattu.