Mihin me jäimmekään?

Ajattelen tässä yrittää palautua tänne ihan varovasti ja vaivihkaa, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Tämä on näppärä lainaus omalta itseltäni muutaman vuoden takaa. Viimeisen tekstin tekemisestä on kulunut melkein päivälleen viisi vuotta. Samassa rytkeessä on Suomessa vierähtänyt vuosia jo melkein seitsemän. Ihmisen ikä ja silmänräpäys samassa paketissa.  

Miksi tulla takaisin tänne blogin puolelle juuri nyt, onko jotain ihmeellistä kerrottavaa? Blogien sanotaan tekevän hiljaista - mutta varmaa kuolemaa - samalla kun oman elämän kerronta on siirtynyt 15 sekunnin klippeihin instan stooreihin. Joissa tätä nykyä näyttää olevan trendinä keski-ikäisten naisten yksintanssi. Onko turkulainen jokseenkin puutunut perhearki ketään kiinnostavaa? Onko tiedossa mahtavia mullistuksia, joita kannattaa ryhtyä pohjustamaan näin julkisesti ja salaperäisen ärsyttävästi. Voi kun, mutta kun ei. Ei mitään syytä, paitsi kirjata muistoja itselle ja oman bändin jäsenille. Jos joku muukin malttaa täällä niitä lukea, niin se on silkkaa iloa. 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän ilahdun niistä omista muistoista ja kuvista, joita somen algoritmit sinnikkäästi tarjoilevat. Niitä putkahduksia jaetaan perheen pulinaryhmässä, niille nauretaan ja niistä jutellaan, ja ennen kaikkea niistä tulee hyvä mieli. Vuosien takaisia seikkailuja jees, mutta ihan tavallisia arjen juttuja ja kupruja. Ne jotka joutaa unohduksiin, jollei niitä kuvaa, kirjaa ja anna teknologian säilytellä ja muistutella sitten joskus. Viimeisen viiden vuoden osin tämä muistojen bulevardi on lyönyt tyhjää. Kaikissa tarjoilluissa muistoissa lapset ovat natiaisen kokoisia auringon paahtamia, me vanhemmat nuoria ja virkeitä, horisontti kaukana ja olo unenomainen. Mutta eletty on niiden päivien jälkeenkin. Kenties kovasti erinnäköistä, -tuntuista ja -oloista taivalta, mutta muistamisen ja muistojen arvoista yhtä kaikki. Siksi blogi. 

Aika suurreellisesti tässä taas aloitellaan, mutta toivottavasti julkaisusykli on kuitenkin puoltavuosikymmentä vilkkaampi. En osaa arvailla, mitä blogi tulee sisällään pitämään, mutta eiköhän sitä samaa oman mielen ja kielen kertomaa, tapahtumien tuoksintaa ja arjen tatamia. Ja haaveita, ehdottomasti haaveita. Viimeiset kolme kaamosta on koluttu itsesuggeroinnit, NLP:t ja terapiat, ja punaisena lankana tarjoiltu haaveiden ja tavoitteiden tiedostamista. Puhu, kerro ja kirjoita - silloin suunta on oikea, tai ainakin sinnepäin. Aha. Siksi blogi. 

Viime tapaaminen tapahtui terassilla. Kesäinen terassi on helppo ja huoleton paikka hoitaa myös yksi rendezvous vuosien tauon jälkeen. Hyvät asiat elämässä pysyvät, ja tässä yksi niistä - samoilla tunnelmilla ja rekvisiitalla, pakopaikka-bali-päiväntasaaja, vain ne pelargoniat uupuvat vielä. Vanha kansa väittää tätä päivämäärää vielä hallan hallitsemaksi. 

Ne sitten seuraavaksi. Tämähän oli kivaa, kauhusta huolimatta.