Tea for the Tillerman

Meidän viikon teemana on ollut paksu sade, sellainen taivaalta hitaasti valuva, melkein kuin kankea sumu.
Nurmi nauttii, me muut vähemmän. Mielen ja sielun on vienyt työ päivä päivän jälkeen, ja iltojen hämärähetket on vietetty puolikoomassa, pikkustressissä ja muussa aivan turhassa.

Onneksi on näitä viikonvaihteita sentään silloin tällöin - liian harvakseen to my liking - mutta näillä on ihan vinha perusta ihmisen hyvinvointiin ja olemiseniloon. Tällä kertaa ei rahkeet riittäneet sen suurempiin peijaisiin, mutta meillä on muuten pörrätty hyvissä merkeissä. Hyviin merkkeihin kuuluu ehdottomasti sunnuntaiaamujen kollektiivinen laiskottelu, oranssi brunssi ja melkein rajattomasti ruisleipää. Rohkea teko reissumiehen osalta, sillä jokainen siivu on yleensä numeroitu ja arkistoitu pakastimen ylähylle, strictly for mum. Mutta tänään on avoimien pakastimien päivä ja ruista jokaiselle. Tämän uhrautumisen arvon voi täysin ymmärtää vain ulkosuomalaiset, kaukana.
Ja suunnaton kiitos muuten niitä rukiita tänne kantaneille.

Samalla on ammennettu junioreille hiukan folkrockin historiikkia ja soitettu Cat Stevensin koko tuotantoa, monesti ja lujaa. Sitä uudempaakin Yusufia. Jotkut niistä kolahtaa aina vaan ja syvältä. Oih mitä nostalgiaa, eikä edes nyt niin kamalan kaukaa. Paristi on tullut vastaan miehen kanssa synkronisoitu pysähdys ja hymyilevä tuijotus, kadonneena sinne jonnekin alkuvuosien etsintäaikoihin. Mikä mäihä, että löydettiin sieltä toisemme;)

Ja onneksi on pyhä vasta puolessa.
Ensin kunnon venytykset, koirat lenkille ja illan menyy haetaankin Intiasta.

PS. Tytöt pyysivät varmistamaan, että mainitsen cococcinot, ettei kukaan vaan luule meidän lasten kahvia ryystävän. Huh, niinpä. Done.