just nice is just enough

Voisiko näitä viikonlopun kelloja jotenkin hidastaa? Tällaista tavallisuuden maksimointia, ei hurmosta tai hunajaa, ei mitään uutta tai ihmeellista, vaan juuri sitä ihan perussettiä –  kerhon omassa kolhoosissa.  Ihan hyvä juuri nyt.

Tiedän tarkkaan mistä moinen hempeily kumpuaa, se on tuo valo ja uinuva lupaus lämmöstä. Usko siitä on hiukan horjunut muutaman kerran tässä viime parina viikkona, kun on aloittanut aina vaan uuden päivän sumussa ja harmaudessa – samalla yrittäen kukistaa sitä pilkistävää kaipuuta tropiikin lämpöön ja päiväntasaajan loputtomaan valoon. Onneksi ihmisen mieli on armollinen, pikkuharmit on helppo unohtaa, kun on jotain mukavaa antaa vastineeksi. Kevät on. Nyt vaan toivotaan, että tämä sesonki sujuu oppikirjojen mukaan, että krookukset muistavat tehtävänsä,  että räntäpilvet tekevät tilaa föhntuulille ja että peipot ja pulmuset jaksavat laulaa sydämensä kyllyydestä.

Meidän viikonlopun teemana on ollut normi. Jokainen on puuhannut omiaan, yhdessä ja erikseen. Buurikulta on pelireissulla, loppuremmi on hämmennellyt hiukan duunia, siivoillut, torkkunut, on kuljeteltu muutamat treenit ja tsempattu parit matsit, annettu lapsia yökylään ja vastaanotettu teinejä bunkkaamaan yläkertaan. Balance. Pappa ja Allu veivät pulloja panttiin iltapäivällä – osana pojan mopoauton säästöstrategiaa -  ja toivat tuliaisina tusinan mäkkärin yhden egen purilaisia. Kyllä, 12 kpl pikaruokaa. Joka äidin moraalinen painajainen, monen teinin haaveuni;). Itse oikein iloisena, näillä eväillä on tänään ruokittu omat ja muidenkin muksut.

Laitoin leirin pystyyn olkkariin, viimeistellen kirjanpitoa, vehnäleipää ja maksamakkaraa, tuijotellen auringonlaskua ja ikkunoiden pölyjä, taustapoppia ja tirsat joka kuitin välissä. Ja Earth Hour kynttilänvalossa, of course.