sänkyyn suivaantunut, yskään kyllästynyt

Takalisto on laahannut kivipohjaa toista viikkoa, kyljet kipeinä kaikesta köhimisestä,  harmaat päivät valuneet hitaasti vaakatasossa - harmituksen maksimointia hämärän rajamailla. Pistää oikein kummastelemaan, että miten kovasti kokonaisvaltaista tämä sairastelu voikaan olla. Psykosomaattisia ja valohakuisia kun kuulemma ollaan, niin nyt on sekin väittämä omassa nahassa koettu ja oikeaksi todettu.

Jossain vaiheessa olo oli sitä luokkaa, että leipää leikatessa piti huilata hiki ylähuulessa puolen viipaleen vaiheilla ja unensekaisissa hallusinaatioissa rytkin zumbatunneilla, aina vaan hikisenä ja hengästyneenä. Elävässä elämässä en siis zumbaile. Ikinä. Kamera on ollut pölyssä nessujen takana, ja kone rinta rinnan strepsilssien kanssa byroon pöydällä. Olen ottanut uuden elämäni ensimmäiset saikut, samalla kun miehestä on kuoriutunut todellinen arjan sankari. Ja ihan kelpo puodin pyörittäjäkin vielä;). 

Onneksi on se mieskulta, mutta ihan oma siunauksensa on kyllä Kevin Costner ja Liam Neeson. Takaavat napakan sykkeen ja terveen punan, vaikkei sen suurempia resursseja tykytyksiin olisikaan. Olen saanut käsiini kaikki kyseisten iltapäiväunien vanhemmat kuin uudemmatkin leffat, ja niihinhän on paneuduttu koko keski-ikäisen rouvan kipeällä sielulla ja ruumiilla. Melkein harmittaa tämä olemisen kohennus - pitää jättää Liam, nousta pystyasentoon, rimpuilla rintsikoihin ja palata takaisin hyväntuoksuiseksi ja vastuuntuntoiseksi kansalaiseksi. Tosin, sain ensihumalat raittiista ilmasta eilen Maarian metsässä ja kyllä oli ihanaa. Meidän kerho fanittaa Paavonpolkuja, ja mikään ei hakkaa parin tunnin leppoista kyntämistä kotimaisessa ikimetsässä ja sen hangessa. Antoi eväät viikkoon ja olemiseen taas yleensä. 

Täältä tullaan elämä, normi sekä virtuaali. More to follow;)