Monday, 30 March 2015

Return of the T-bone

 
No niin, kevät on korkattu ja terassi taaplattu. Viima on vielä vieraanamme, mutta viikonlopun agendana oli kantaa kanervat kaatiksella, tuoda tuijat tilalle ja esitellä pohjoisen kevät kontista kannetuille safarituoleille. Ovat poloiset viimeksi nähneet ulkoilmaa Masai Maran savanneilla ja nyt on sitten totuttautuminen rintsikan takapihalle, toistaiseksi nurmettomalle. Heh, courage.
Lupaus lämmöstä ja valosta on lahja. Fillarit on sisäänajetut, pipot ei kuulemma enää mahdu kypärän alle ja rullalaudat löytyivät autotallin nurkasta - samalla kun buurikulta rullasi oman nelivetonsa ihmisten ilmoille. Grilli. Sitä on käyty silittelemässä kaamoksen keskellä, siitä on puhuttu, sitä on muisteltu. Niinpä. Niin makaa kuin petaa, varsinkin kun on nainut itsensä tsydeemiin, jossa Weber on perheenjäsen ja jokamiehen lemmenjatke.
 
Helskyteltiin kaasupullo, kiilloteltiin teräaseet ja kaivettiin pakkasesta se vaalittu puolenkilon jötkäle lihaa, T-bone steak. Kombinaatio sisä- ja ulkofilettä yhdessä pihvissä, marmoria ja mureutta, luu välissä. Näitähän ei kuulemma enää normimarketeissä leikellä, joten pitää löytämän lihamestari, joka ymmärtää asioita. Suomessakin on onneksi kylliksi wannabe-lihaaneita, jotka pitävät t-bone-kultin hyvin hengissä. Pihvit tilataan jostain, ne saapuvat kylmäkallein puristuksissa, ne noudetaan ja rituaalien myötä kätketään pakastimen t-bone-osastolle odottamaan h-hetkeä; kevätgrilliä. Perheen muille on buukattu se tavallinen kananrinta tai normileike, molempi parempi. Makkaroita unohtamatta. Ilmassa oli melkein juhlan tuntua, ehkä ripaus nostalgiaakin. Tai liekö koti-ikävää.
 
Tämän maanantain räntä veti sen terävimmän kärjen tältä hekumoinnilta - terassi lienee paketissa vielä tuokion, safarituolit somassa pinossa ja grilli pressun alla. Ei siis hätäillä, jatketaan hiljaista viikkoa kaikessa rauhassa. Pikkupakkailua ja menovinkkien pläräystä, tenavilla matkaperhosia paidan alla - ja meillä kaikilla sitä tuttua safarisäpinää. Nostalgiaa ehdottomasti. Ihan kuten ykköskuvassakin - jes, grillimestari itse vuonna yksi ja nakki... silloin kun vielä tiesi miten kuvissa käyttäydytään:).

Wednesday, 18 March 2015

pientä hyvää


 
Meidän arjen kruunu on makaronilaatikko, se koruton kuuden aineksen kulinaarinen kokemus. Makaroni, jauheliha, munamaito, voi, liemikuutio ja voinokare, ilman yhtään vihannesta. Taisi tulla muuten historian toinen blogiresepti ikinä;). Parhaimmillaan tämä musaka on hiukan yliaikaisena, pinnan ruskeilla ja rapisevilla makaroneilla, ketsuppikierukalla, kylmällä maidolla ja ainakin kerran santsattuna. Jes, koko kevään hiilarit yhdellä huitaisulla.
 
Laatikko on uunissa nyt, tuoksun huuma, istahdus tähän keittiön nurkan nojatuoliin, ja ikiomana pikkubonuksena loraus punkkua lasissa tähtilampun alla. Arkiviini on kuulemma monen aikuisen naisen riivattu kirous, vallan vahingollista ja vaarallista. Otan tietoisen riskin, läppärin polvelle, CNN:n propagandat taustalle ja hetki blogille. Hetki on hyvä juuri tässä ja nyt.
 
Tosin sunnuntai oli päivänä kuin karkkikulho. Toivuttiin serkun häähumuista ja aurinko helli väsyneitä tanssijoita. Terassin raitis ilma oli parasta brunssia - buurikulta luki sorteissa tuntitolkulla bilteman katalogia ja itse olin ihan imaistuna 1600-luvun Amsterdamiin. Köpiksen kentältä tarttui mukaan kasa kirjoja, ja sokkona otin Jessie Burtonin debyytin Miniaturist. Miten voikaan tarina olla vaan yksinkertaisesti hyvä. Sen verran on mieli heikko, että mieluista kirjaa ei yleensä maistella hitaasti ja hartaasti, vaan hotkaistaan yhdellä sessiolla ja hiukan yli äyräiden. Siksi pitääkin olla strategista silmää, kun kirjan aloittaa -  rätti, pyykki ja perhe hiipuu taka-alalle ja tarinan tarkkailu ottaa helposti täyden ylivallan.
 
Tosin sen verran oli ryhdin jämiä jäljellä - tai liekö omantunnon kolkutusta kaiken juhlan jäljiltä - että pyhänä korkattiin myös pihan pyykkinarut. Siivottiin menneen talven pölyt ja linnunkakat langoilta ja ripusteltiin lakanat liehumaan.
Tervetuloa tuulen tuoksu tyynylle asti!
 
Ajatella, kokonainen oodi kotiruualle ja puhtaalle pyykille, arjen rakkautta ihan sydämen pohjasta.
Kevään magiaa, must be. Mutta nyt - back to makaronilaatikko.
 

Tuesday, 10 March 2015

alkusoittoa





Kolmen viikon blogitauko tuo rimakauhua ja pikkuhiki hiipii ylähuulelle, kun pitää - tai siis saa ja joutaa - julkisesti jutustella. Mulla on vaan tämä arjen hallinta ja kaaoksen kesytys aivan hakoteillä näinä päivinä. Vanha viisaus kaamoksen lamaannuttavasta ja lihottavasta vaikutuksesta on todeksi uskottava ja näillä lanteilla faktaksi todistettu. Kaksi työtä kun on tehtäväksi annettu, ruokakauppa välttämättömäksi todettu, einekset vain puoliksi kypsennetyt, pyykit pestäväksi kannetut ja lapset rutisteltaviksi annetut - niin missä välissä sitä ehtisi virittelemään kuvausrekvisiitat, saatika sitten oman itsensä kuvakelpoiseksi. Apua,  ei ainakaan meillä tässä ja nyt. Mieskulta on huomannut omat etsikkoaikani, ja tupuuttelee ottamaan ihan omaa aikaa kun siltä tuntuu. Kiitos ja kooma. Aikamoista selityksen makua ihan vaan sille faktalle, ettei hiljaisuus ole haluamisesta kiinni, vaan tämän hetkisen ja hektisen elämän kuristusotteesta. Ja minä kun luulin olevan jo yli-ikäinen ruuhkavuosiin:). Nyt jätetään kuitenkin nämä turhat jaaritukset, ja ollaan iloisia että onnistuin puristamaan kahdenkeskisen ja tuikitärkeän iltahetken - en siis siippani - vaan läppärini kanssa;).

Mutta, onneksi kuitattin parisuhdeaikaa menneellä lomalla. Josta tuntuu olevan jo se kuuluisa ikuisuus.  Livahdettiin kaksin Madridiin - täysin impromptu. Love in luotijuna. Oltiin hiukan hukassa hela tiden, kartat kurttuisina, kompassi kadoksissa. Sieltä se reilaaja löytyi vuosikymmenten kätköistä ja otettiin kaikki muistot heti hyötykäyttöön. Eikö se reissujen parhaus silloin ollut, ettei tiennyt mihin päänsä illalla kallistaa tai mistä sen aamulla löytää;)? Hotellia ei oltu buukattuna eikä tähtiravintolaa varattuna. Hortoiltiin vanhan kaupungin sokkeloista helmeä kalastamassa, ja sieltä se löytyikin. Syötiin patonkia puistossa ja vaellettiin yöttömän suurkaupungin kujilla. Mentiin museoon viimaa karkuun ja heittäydyttiin sokkona metron viemäksi. Istuttiin plazan kuluneella kivellä, annettin pululle murut ja trubaduurille lantit. Ja oltiin taas niin nuoria - nimimerkillä kiharrin kassissa, cavaa lasissa ja Canon kaulalla;).
 
Lomilla on tarkoituksensa. Kun tultiin kotiin, niin narsissin nuput oli vihdoin vastassa ja onhan tämä valo niin tavattomaan voimaannuttavaa ja viehättävää. Ja mikä parasta - vaikka tässä koneella on nyt tuokio vierähtänyt, niin eipä ole maailma romahtanut tai seinät kaatuneet. Keittiössä on sotku, but so what. Seuraavaksi etsitään se kadonnut kameran laturi.
 
Nice to be back.