Kerran kesäyössä

Harvinaista ei ole mökkeily tai pelakuiden mullitus, mutta se, että niitä molempia puuhailee yhtäaikaa yksikseen saaren kupeessa on. Meillä ei haeta omaa aikaa itsetarkoituksella - vaikka sekin on kerrassaan ok - mutta silloin tällöin tilaisuus tarjoillaan extempore ja silloin pitää tarrata. Tänä viikonloppuna kävi juuri niin. Kesäperjantai parhaimmillaan, hellehuippu käsillä, elämä antaa suloisuutta joka suunnasta - ja samalla kaikilla oman kerhon jäsenillä olikin jo ilta buukattu, paitsi mulla. Olisin tietysti voinut autuaasti pöyhiä pyykkivuoria tai edelleen korjailla viime viikonlopun juhlien jämiä, mutta ajatus omasta ajasta möksällä tuntui yllättäen kuin pieneltä seikkailulta. Tai unelmalomalta. Ja samalla voi harjoitella tätä uutta elämän episodia eli olla toisinaan myös täysin tarpeeton. Kummallista.

Niin se mökki. Meidän satavuotias pieni torppa kalliolla kukkulalla, josta muutaman mutkan kautta tuli meidän perheen keidas nelisen vuotta sitten. Safareiden kasvatteina ollaan mökki-ihmisiä hamaan tappiin asti ja paluumuuton aikoihin saatiinkin nauttia ylenmäärin suvun paratiisista ulkosaaristossa. Pian kuitenkin oivallettiin logistiikan haasteet, sillä venettä meillä ei ole - eikä tule. Viikonloppujen retket buukattiin lautta-aikataulujen mukaisesti, ja nopeat pyrähdykset ulkoluodolle eivät vain yksinkertaisesti onnistuneet. Samaan aikaan esiteinit alkoivat kitistä mökkimatkoista maan ääriin merten taa. Niin sitten sielussa alkoi kyteä toive omasta pienestä saarivaltakunnasta autotien päässä. Toivelistaan kuului myös punainen rapiseva ulkolaudoitus, siniset kuluneet lautalattiat, puuliesi, muutama omenapuu ja pätkä merenrantaa. Tarpeeksi petipaikkoja kaikille ja pari ylimääräistä kavereille. Lehtopuut ja marjapensaat pihanurmella olisivat bonusta ja vanhan saunan syvät löylyt kuin lottovoitto. Niin, ja totta kai pikkuruisella budjetilla kaikki tämä olisi saatava. 

Ei olla koskaan haasteita kartettu, ja niinpä lanseerattiin projekti Finding Beach House. Yhden vuoden aikana koluttiin Varsinais-Suomen vapaiden markkinoiden jokainen kohde lahoista rantavajoista kimmeltäviin saarilukaaleihin. Joukossa ihan kivoja ja paljon potentiaalia, mutta suurin osa täysin väärässa hintaluokassa tai liian suuren urakan vaativia. Ja jokaisesta visiitistä puuttui se sielun läikähdys, se tunne kun tietää tulleensa kotiin. Sitä läikähdystä ei voi maankolkan paraskaan välittäjä tarjoilla, se pitää käydä paikan päällä kokemassa. 

Oltiin sitten juuri lähdössä kesälomille pakaasit pakattuina, kun sain kuulla hätäisestä huutokaupasta ja kiireellisestä mökkimyynnistä tunnin ajomatkan päässä saaristossa. Sillä sydämenlyönnillä pyrähdin paikan päälle. Silloin läikähti ja lujaa. Pieni punainen mökkerö sinisellä ulko-ovella & lattioilla ja väkkärän oloisilla omenapuilla. Kaivo ja kaksi kerrosta. Tilaa kaikille ja meidän makkarissa tapetit. Ja vielä taskubudjettiin mahtuva. Se oli siinä. Paitsi, että ei. Huutokauppahan tarkoittaa huutelua ja hintakisaa. Nähtävästi kiinteistökauppojen jumalat olivat kerrankin meidän puolella ja niin torppanen pääsi lopulta loppuelämänsä omistajille. Ripustettiin Afrikan kartta seinälle, kannettiin Keniasta matkanneet mööpelit sisään ja asetuttiin taloksi. Vanhat hirret pitävät huolta omistaan; oli ulkona helle tai paukkupakkanen, niin tämän talon sylissä on aina hyvä. 

Rännit hiukan repsottaa ja pihamaa on ikuisuusprojekti, mutta löylyt on samettiset, terassi kuin päiväntasaajalta ja teinien rakastama bussipysäkki kilometrin päässä. 

Valtakunnassa kaikki hyvin.