Päivä neljä

Virtuaalielämä saa usein tuntea nahoissaan sen, että ruudun tällä puolella on suihketta hiukan liikaa. 

Viikko puolessa ja Brysselin keikan finaali alkaa häämöttää jo. Hyvin on mennyt, mutta kyllä musta on tullut huono reissaaja kun koti-ikävä kiusaa koko ajan. Ennen muinoin olin reissussa jatkuvasti ja viikkojakin kerrallaan – pikkuruiset  lapset kotona  – mutta nyt nämä harvat pikkupyrähdyksetkin saa mut ihan pois raiteiltaan. Ikä se kaipa on. 

Sellainen surrealistisen sekava olotila ollut yllä, kuuluu kai tähän mannerten väliseen sukkulointiin – varsinkin akselilla Afrikka/keski-Eurooppa.  Vaikka Brysseli on ollut viluisen viiman riepottelema, niin – kuunnelkaas taas tätä – mikä suunnaton suloisuus oli ottaa kaikki irti iltamyöhän auringonpaisteesta ja tyhjien katujen kutsusta. Valo ja vapaus.  Mieltähivelevää, molemmista kun on krooninen pula Nairobin suburbiassa, joka on usein pimeä ja konnainen. Kävelin kannat rakoille jo ensimmäisenä yönä.

Sain aika nopsaan suuntimat ja paikansin oman pienen asuntoni kaupungin kartalta. Olen ihan ummikko Brysselin topografiasta, mutta sijainti lienee loistava, siinä EU:n konttoreiden kulmilla ja selvästikin keskellä jonkinsortin afrikkalaista kulmakuntaa, pikku-Kongossa kuulemma. Kassavabaareja, etelän grafiitteja ja kookosöljykauppoja kulmakunnilla,  olo on kotoisa. Ei, ei hotelli, vaan 2h+k, partsi, wifi, just for me.

Iltajuoksullani törmäsin vanhaan tuttuun M. Duttiinkin;). Sovittiin Massimon kanssa treffit ajan kanssa ennen paluulentoa. Toivottavasti aika sallii, sillä meidän agenda on yhteinen.  Liian vähän on ollut aikaa tehdä muutä kuin duunia.   Maltoin vastahakoisesti jättää ison kameran kotiin, mutta samsugilla saa ja pääsee. Muutama tuhru tässä ohessa. Kaupunki on tavattoman kaunis. 

Nyt takaisin seminaarin pauloihin.  Älyttömän mielenkiitoisiä kehitystyödebaatteja. Vaikka mieli on kyllä jo kotikunnailla. 

Salutations!