Konvehti ja sen kaverit

On maanantaiaamu ja nopsa välilasku kotinurkissa.

Meneillään on se vuoden odotetuin väliviikko. Juuri se, jolloin päivät tuntuu himpan verran pidemmiltä, hetket piirun verran kirkkaammalta ja sitä miettii, että miksei ne loput 51 viikkoa voisi olla juuri niinkuin tämä. Tai lieneeko niin, että nyt on aikaa muistaa sitä olennaista. Sitä tärkeintä. Ja mikään ei hakkaa iloisia aamuja, ja niitä on piisannut. Sellaisia tavallisen taivaallisia.

Vietettiin ne juhlapäivät ihan ohjekirjan mukaan. Kinkkua lämmiteltiin päivätolkulla ja pyjamassa; syötiin kunnolla heti aamusta ja joka päivä; naurettiin ihan liikaa ja melkein kaikelle. Joka päivä on suklaapäivä, ja mikään ei voita Fazun Geishoja pinkissä kääreessä. Sinisistä puhumattakaan.  Laitettiin sitä iloa hiukan jakoonkin, ja aattoaamu Mogran orpokodissa oli pysähdyttävä. Sata lasta ja ihkaoikea joulupukki. Say no more.

 Nyt viime päiviksi on jätetty duunit, koulut, laskut, tiskit ja arjen pikku brutaalit täysin taka-alalle ja katseltu horisonttia, savannia, ja otettu aikaa  perheen kesken. Syöty yli äyräiden. Mukana matkassa iso joukko sukulaisia Suomesta. Safari ykkönen meni kaikkien pläänien mukaisesti, ja nyt on meneillään valmistelut safari kakkoselle. Meillä on tälle viikolle tiedossa neljän päivän keikka Masai Maraan. Say no more.

Tarkempaa raportaasia seuraa of course, mutta tässä sekalainen kuvakavalkaadi viime päivistä. Matka jatkuu ja aurinko paistaa. Every day is a good one. Ja aamut niitä parhaita. 

Jos käy niin, että huiske vie taas mennessään ja tämän vuoden höpinät lienevät tässä, niin suunnaton kiitos kaikille, jotka ovat olleet matkalla mukana. Täällä on ollut kiva olla, ja nyt on jo kokka odottavasti kohti uusia mutkia. 

Uuden vuoden iloja ihan kaikille!

Jaana