Who needs Fridays?

On se kumma, miten sujuvasti saa päivänsä kulumaan koulukyydittäjänä ja rautakauppojen hyllyjen väliköissä. Parit pankkipaltsut siihen väliin, ja hui - taas yksi päivä pulkassa. Tosin, elän tässä ehkä parhaita aikojani pitkiin aikoihin. Varsinaiset duunit alkaa vasta himpan verran tuonnempana, joten nyt nautin täysin rinnoin muuton mutkista, panostaen muksujen integraatioon, rempan viimeistelyyn ja kontin odotteluun - joissa  olen jo melkein pro, by the way. Päätin lopettaa helsinkiläisen huolintatoimiston härnäämisen ja nyt vaan odotan, koska se kaksitoista metriä rekkaa ilmaantuu autotallin eteen. One day, some day.

On suloista huomata arjen pikkuhelmiä. Valo on sinistä, suihku pehmeää, kahvi kotoisen kitkerää, ruisleipä narskuu ihanasti ja maksamakkara on vaaleanpunaista, on jugurtteja joka lähtöön ja bussilinjat paikallaan - huomattin kun lasten kanssa joukkoliikennettä harjoiteltiin. Vaikka kovasti kotoista, niin kyllähän täällä myös tapahtuu. Ah! Piipahdettiin jokirannassa tänään koulun jälkeen ja sinnehän oli muuttanut maailman kylä. Oli kieliä, kipsaa ja herkkua joka kolkasta. Nälkäiset tenavat imuroivat kaikki koepalat lautasilta ja luvattiin tulla huomenna uudestaan, paremmalla ajalla. Ehdottomasti. 

Vain yksi puuttuu, ja sen mukana kaikki... mies on vielä maailmalla, kaikkien ikävä on kova. Tahdin arkeen antaa onneksi reaaliaikainen whatsapp. Kännyköiden piippailut ja tärinät on taustaääninä ihan koko ajan - eilen varsinkin, kun narahdin niistä sinisistä sohvista. Oli rakas jotenkin ikävissään löytänyt reitin tänne blogin puolelle, ja kovasti ihmetteli kenen blyyssejä me varastoidaan meidän raksalla.  

We will talk about this later, dear.