Friday, 31 January 2014

Twilight


Viikko on vierähtänyt vaimostellen. Eteläisen Malawin pusikoista rantautui pölyinen, ruskea ja karvainen mies. Koko kuukausi hunnigolla. Lapsien riemu on käsinkosketeltavaa. Ja äidistä on tullut taas auttamattomasti se pikkukakkonen, kun itse sankari on  paikalla. Hyvä näin. Siihen unohtuivat äidin suunnaton syli, ikuinen itkulohtu ja muinaiset pyllynpyyhkeet, iskä kun on kuitenkin se kaikista kolein. Onneksi osaa ja viitsii se mies vielä vaimoaankin kutitella, joten meillä talossa kaikki hyvin. Happy wife, happy home. Allekirjoitan. 

Lisää kliseitä. Jotta pidetään mies kotona tällä kertaa hiukan pidempään, niin käydään asialle vatsan kautta. Pistettiin pöytä pihalle tähtien alle; annettiin ja kannettiin pöytään spagettia. Ei mitään pikkupaloja tai tapaksen poikasia, vaan ihan rehtiä ruokaa ketsupilla. Eleganssin tilanteeseen toin onneksi minä, joka kallistuin pastan sijaan skumppaan. Mies olisi mielinyt lihan kokonaisena ja isoina paloina, mutta se säästetään huomiselle. Ilta oli myös kattauksen kenraaliharkka. Huomiseksi on tilattu lastillinen kavereita samaiselle nurmikolle, puun alle ja liha-aterialle. Isännän kokkaamalle.

Ja eihän ole iltaa nurmella ilman elävää musiikkia. Tyttö ja huilu kruunaa illan kuin illan.

Sama siis uusiksi huomenna. Hyvässä seurassa aina vaan.

Ja sitä ihan samaa toivotellen kaikille.

Jaana

Saturday, 25 January 2014

Katin kanssa keittiössä

Meidän ikiomassa keittiössä, joka on sielultaan täysin suomalainen,
 mutta sattuneista syistä sijaitsee Afrikassa, afrikkalaisella kokilla ja afrikkalaisella menyyllä. 
Kuulostaapa taas kovasti etniseltä, mutta sitähän tämä on. 

Blogitaivalta on takana tasan kaksi vuotta, ja yhtään reseptiä ei ole vielä sivuille siunaantunut. Varsinainen helmasynti, sillä meillä syödään tavattoman hyvin, paljon ja usein. Ollaan koko perhe hyvissä lihoissa ja moisesta kuuluu kiitos yksin ja ainoastaan kokki-Katille. 

Kati loihtii päivittäin mutkatonta, värikästä ja paikallista lähiruokaa. Ja äärettömän hyvää. Jujuna lienee helpot ja herkulliset raaka-aineet ja mausteiden näppärä kohtuukäyttö. Itä-afrikan ruokakulttuurihan on fuusio tuikitavallista liha-peruna-kikkailua ja swahilimakuja aasialaisella twistillä. Oivalsin kauhukseni hiljattain, että itselläni ei ole harmainta aavistustakaan mitä näiden kaikkien arkiherkkujen takana piilee,
ei reseptin reseptiä, ei tarinan tarinaa täkäläisen hellan ääreltä. 

Nopsa hätäpalaveri Katin kanssa ja sovittiin, että nyt ryhdytään yhdessä kirjaamaan meidän perheen reseptejä. Tehdään meidän yhteinen ruokahistoriikki. Bonuksena Kati opettaa niksinsä ja bravuurinsa alusta alkaen ja kädestä pitäen. Otetaan mitat, määrät ja kuvatkin vielä. Ja jotta pysyvät visusti tallessa, niin reseptit pistetään turvaan blogipilveen. Ja joutavat jakoon siinä sivussa;)


Tässä siis ensimmäinen oodi Katille ja kenialaiselle keittiölle. Eikä jää viimeiseksi.
Meidän lauantai tänään kotona.

Suloista sunnuntaita kaikille. Hiippailen tästä kylmälle santsikierrokselle, as usual. 

Jaana

Wednesday, 22 January 2014

Mum the Math Machine


Pitkä matikka ja tuskien taival. 

Kunpa joku olisi silloin muinoin kertonut, että niistäkin kaavoista ja formuloista on jonain päivänä todellista hyötyä elävässä elämässä. Sitä hetkeä on hartaasti odotettu ja niille kivuille vastinetta haettu. Nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, se hetki on vihdoinkin tässä ja nyt: pojan keskikoulun algebra, pienen miehen hätähikikarpalot ja hiljainen avunhuuto.
Ja oman painajaiseni paluu, ilman mitään nostalgiaa.

Mutta joka äitihän on iki-ihmeellinen. Ennenkaikkea äiti ei retostele omilla angsteillaan, vaan vetää sankarinaamarin päälle ja ottaa härkää sarvista. Ja kyllä aivoissa on magiaa - omissanikin, kaikesta tuulentuiverruksesta ja valkkarista huolimatta. Sieltä ne muuttujat, murtoluvut ja muut matikan metkut tupsahtivat takaisin mieleen ja siirtyivät paperille kuin automaattikirjoituksena. 

Meillä on ollut maailman parhaat iltahetket. Ihan tosi. On niin ihanaa olla tarpeellinen, hyödyllinen ja hiukan ihailtukin;). 
Poika, minä ja algebra; kalakaveri kadoksissa Malawissa ja norsunluuhääpäivä. 
Yhtälönä ihan passeli, voisi olla vallan paljon hullumminkin. 

Love. 

Sunday, 19 January 2014

Avokonttori


Takana täysi duunipäivä. Pistettiin byroo pystyyn pihalle ja siihen rinnalle työpaikkaruokalakin vielä. Ja bonuksena kuopus oppi kutomaan. 

Olen tässä viime viikkoina ja kuukausina pyörinyt monenmoisissa pikkutyöpajoissa ja slummiverstaissa, istunut ja turissut kutojien, punojien, seppien ja kaikenmaailman taitureiden kanssa. Olen kahlannut mudassa ja eksynyt kujille, kantanut kotiin prototyyppejä ja mallikappaleita, muokannut uusia, repinyt hiuksia, hihkunut innosta, itkenyt ilosta, heittelyt pyyhkeitä kehiin, ja ennenkaikkea miettinyt päätäni puhki. 

Olen yrittänyt hahmotella haavettani, tai hulluuttani. Olen ihan tosissani loihtimassa sellaista unelmabrändiä, jossa täkäläinen artisaanitaito ja tekemisenilo sointuisi pohjoisen kauneudennälkään ja värimaailmaan. Totaalinen lausehirviö, mutta olematon business-minäni on vakuuttunut konseptin sukseesta. Tai lieneekö intohimo. Ei tässä mitään miljoonia mietitä, vaan ennenkaikkea ajatuksena on rakennella siltoja Nairobin slummien ja Turun torien välille, tehdä reiluakin reilumpaa kauppaa, antaa takakujien taiteilijoille ja unohdetuille sankarittarille mahdollisuus elantoon ja samalla laittaa tätä läkähdyttävää kauneutta jakoon. 

Saas nähdä tuleeko tästä mitään, mutta hauskaa on ollut. 
Matka jatkuu, nyt tosin oman pedin kautta - huomenna kun on siis ihan virallinen työpäivä. 

Gnite. Oman kullan kuvia. 

Wednesday, 15 January 2014

Päiväni pöytänä



Tavaraa on meillä nurkat täynnä, enempää ei mahdu. Noin periaatteessa. Se marraskuun satalokeroinen piironki vei viimeisen vapaan seinän.  Onhan mielessä aina muutama namis, mutta niitä pitää odottaa, kunnes kohdalle osuvat. Jos koskaan. Moiseen haavekategoriaan kuuluu mitä tahansa Sansibarilta. Ihan mitä tahansa. Satumainen Zanzibar, jossa taito ja tyyli on hiottu huippuunsa. Ja jos sitä haavetta pitäisi yhtään tarkentaa - vaikka ehkä kenties - niin miten olisi vanhoista swahili-ovista askarreltu ruokapöytä. Se sellainen säänpieksemä, maustetuhruinen, käsinveistelty satavuotias uniikki, tuhannella tarinalla. Esim.

Maleksin netissä eilen illasta, ja siellähän se säänpieksemä, maustetuhruinen, käsinveistelty satavuotias Sansibarin swahili-ovista nikkaroitu ruokapöytä oli kaupan, Nairobissa. Huuteli vielä nimeänikin. Annoin tarjouksen ja menetin yöunet. Kaupat tuli. 
Ylihintaan, mutta kun kerran elämässä.

Aamupäivä meni ensitapaamisen ja rakastumisen merkeissä. Roimasti sievempi luonnossa. On sarananpaikat, vanhat lukot, raamit ja kynnys. Ja taatusti ne tuhat tarinaa. Sitten vielä itse kotiinkanto. Ihanuus painaa tonnin, joten piti hoitaa kattoteline ja kolme miestä  moiseen puuhaan. Omani on vielä teillä tietämättömillä, eli pistin kuskin ja portinvartijat asialle. Olisi pitänyt mennä itse perässä. Olisi pitänyt. Oltiin sovittu, että pöytävanhus hinataan hellin käsin ja nurin perin auton katolle, kansi alaspäin, jalat ylöspäin. Pehmusteina pahnat ja vällyt, ja kotiin sitten ilman naarmun naarmua. 

Hakureissussa meni tunteja kolme. Ja pöytä vihdoin tuli kotiin tuusannuuskana. Portin alitus ja virhearvio. Siinä olivat lentäneet satavuotiaat swahilijalat tien poskeen, ja runko naksahtanut puoliksi. Niinpä. Huoh. Aseteltiin oven irtopalat varovasti raameihin, ja koko tonnin komeus nostettiin risaisille irtojaloille - ihan vaan tämän päivän kuvausrekvisiitaksi. Emergency timpuri on tilattu perjantaiksi. Onneksi olivat pojat keränneet silput ja lastut mukaan, joten eiköhän pöydästä vielä kalua saada. Kaupan päälle yksi tarina lisää. 

Mutta miten ihmeessä voi yhdestä pöytäpoloisestakin saada moisen draaman aikaiseksi? 
This is why I love Africa after all;)