And what´s your story, baby?

Stories. Loving them all.

 Plakkarissa on tuhat kuvaa ja saman verran sanoja, mutta en siltikään tiedä että mistä aloittaisin, juuri nyt. On maanantainen keskiyö, istahdin sohvan nurkkaan, pihistin kuopuksen karkkipussin ja nappasin läppärin polvelle. Viime e-piipahduksesta on yli viikko, ja näppäimistökin pitää kartoittaa uudelleen. Kankeaa on. Ja olona hiukan tyhjä takki.

Viimeiset pari viikkoa on mennyt kuin siivillä. Talo on pursuillut eloa ja iloa, on ollut perhettä ja sukua,  tohinaa kolmessa kerroksessa ja polvessa, jeeppejä on pakattu ja purettu, kuvia otettu ja tarinoita tehty. Takana kaksi huikeaa safaria, satoja pölyisiä kilometrejä, aamusumppeja joen poskessa virtahepojen seurassa, iltahetkiä linnunradan kupeessa. Kanvaasiteltat, pitkiä brunsseja, vielä pidempiä kruisailuja savanneilla ja jes, tuhansia kuvia.

Sitä on siis on leijuttu ja lujaa, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Siis ihan suunnitellusti ja ilman mitään sen suurempaa draamaa, mutta kuitenkin.  Ensin lähti isä, sitten viikonloppuna rutisteltiin loppusuku kotimatkalle, ja tänään lentokentälle lähti mies ja poika. Meidän pojista isompi aloittaa lukion sisäoppilaitoksessa, joten arvaatkaas miten on sydänalassa iso ontto kohta. Huoh. Ja nyt tuntuu, ettei täällä kotona ole jäljellä kuin naurun kaiku.

Kyllä tämä tästä, totta kai. Pian alkaa taas duunit ja suloiset rutiinit imaisevat mukaansa ihan taatusti, ja pyytämättä. Blogista tulee taas se tuttu päivänpiriste ja pienistä ympyröistä tuttu arki. Mutta, mutta, annetaan kuvien kertoa ne tarinat tällä kertaa ja itse vetäydyn tyhjän talon tyhjään isoon sänkyyn. Onneksi se on iso sänky kahdella tyttölapsella, parasta juuri nyt. 

Suunnaton kiitos uuden vuoden toivotuksista - täältä aivan samoja roppakaupalla. 

Vuodesta tulee hyvä, tunnen luissani. Nyt kannan ne kuitenkin levolle, samalla kun odotellaan niiden tarinoiden paluuta. 

Good night. 

Jaana