Takapenkkiläiset

Mitä kaikkea voikaan tapahtua kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Oih,  lottovoitto tai mannekiinipesti. Mutta mitä saakaan, kun mielessä kytee jatkuva ajatus siitä, että on aina vaan väärässä paikassa väärään aikaan? Puuduttavan koti-ikävän. Tiedän, tiedän, täällä on ainainen aurinko ja aamukaste, on norsut ja nektariinit, mutta se omiensa ikävä katsoo aina aikaa ja paikkaa. Ja kun on sieltä poissa, niin on sieltä poissa. Näistä ikävistäni, valinnoistani ja välimatkoista olen täällä ennenkin vinkunut, kuten taas tässä ja tänään. 
Joskus se koti-ikävä vaan kouraisee niin syvältä, ettei voi muuta parahtaa, täälläkin. Anteeksi. 

Viikonloppu meni hipsutellen villasukissa, sandaaleissa, ajatuksissa. Puhuttiin paljon ja pitkään kotiin asti, on istuttu, mietitty. Nyt jos koskaan pitäisi olla kotona Turussa. Mutta ei, taas kerran kohdalle osui se sivustakatsojan paikka. Tai ei edes sivustakatsojan, vaan sivustaeläjän, sivustakuuntelijan, sivustatekstaajan. Sivustaskypettäjä. Se sellainen takapenkkiläinen, joka ei pääse mukaan niihin sukuhetkiin, joita ei yksinkertaisesti kykene virtuaalisesti kuittaamaan. Paitsi kun on pakko ja kaukana. Ei olla oltu jakamassa suurimpia iloja ja häätansseja, mutta ei olla myöskään mukana hädässä tai surussa. Paitsio. Kaikesta huolimatta - tämän hetken mieli on siellä silittämässä sitä tarvitsevaa, halaamassa sitä kaipaavaa, yrittämässä varmistaa, ettei värisevää sielua tallata.

Une petite finale: tälle kalvavalle kaipuulle ollaan vihdoinkin antamassa luovutusvoittoa. 

Ja sehän tietää pelkkää hyvää, right? Think about that.