Gone fishing. Gone tanning.

Vitsivitsi. Ei kumpaakaan. En osaa kalastaa ja ruskettuminen on fysiologinen mahdottomuus. Itselleni on annettu ihoplaatu, jonka päivetysskaala menee vaaleansinisestä fuksiaan, mikään niistä olematta varsinaisesti viehättävä. Siksi pitkät hihat on parhaita matkakumppaneita, ja hattukin on yleensä yllä. Just sellainen ikääntyvän rouvan biitsi-look – lahjetta ja lieriä. Ja sellaiset valtavat lasit. Noh, säteet sikseen, mutta valo on vaan niin voimaannuttavaa. Jokaisena aamuna olen vastaanottanut auringon erinäisin kumarruksin ja tervehdyksin, iloinen jälleennäkemisestä ja kiittäen olemassaolosta.

Ollaan siis tutuissa mökkimaisemissa Etelä-Espanjassa, ja eipä tullut retki parempaan ajankohtaan. Katkaistiin kaamos kertaheitolla. Tämä reissu ei lähentele extremeä missään mielessä, mutta tämän hetken parasta luksusta on saada junioreiden huomio ja aika sataprosenttisesti. Helppo viikko; asutaan just about kotioloissa courtesy to dear pappa, omilla pedeillä, pesukoneilla, liesillä ja kulmakaupoilla. Tutut nurkat, vakkariravintolat, välimeren horisontti ja pihapiirin villikissat, nimetty jokainen tietysti. Allas on kirpeän viileä, iltapäivät jopa kuumia. Ihana Espanjan kevät.

En ole kovin hyvä ottamaan totaalista katkaisua duuneihin – ei muuten mikään meriitti sinänsä – joten aamupäivisin tsekataan meilit, hoidellaan parit puhelut villasukissa ja verkkareissa, aamuauringossa sumppi kädessä, ja näin jotenkin muka sitten ansaitaan se loppupäivä radalla tai reporankana. Liekö hyvä strategia lainkaan, mutta ainakin tekee lomaltapaluun maanantaina roimasti lempeämmäksi. Toimii meillä.

Lyhyestä virsi kaunis. Ollaan menty, nähty, tavattu ikivanhoja yllärituttuja, eksytty ja kohauteltu olkia. Ei ole kiire minnekään, kerrankin. Nukutaan niin pitkään kun nukuttaa, syödään vaikkei ole nälkä. Gone mountains. Gone caves. Hyviä hetkiä: sol, sangria ja selfiestick.