Wednesday, 17 February 2016

Stay curious, my boy


Tulihan ne sieltä - sunnuntaipostaus ja kukkakimppu. Tämän touhun peruspalikat, right? Ja maailman suloisin syy tällaisiin kliseisiin; poika pääsi mopoikään pyhänä. Sinisilmä, punaposki, pellavapää, ikioma ja ikuinen Valentinoni. Aina muistan sen kurttuisen lapsen, joka rinnoilleni laskettiin - ja jonka varpaat niin tarkkaan laskettiin. Oi aika. 

No, mopoa ei ole eikä tule, kasvupyrähdyskin antaa vielä odottaa itseään, mutta onhan se 15v jonkinsortin virstas tai riitti - rippikoulu työn alla, äiti on jyrätty topten-listan alapäähän ja korvattu kavereilla, ja maailma kotikeittiön ulkopuolella on yllättäen uusi, avoin ja niin kovasti kiehtova. Ei tässä mistään irtiotosta vielä puhuta - muutamaan vuoteen luojan kiitos - mutta yläkerran kulmahuoneessa asuu yllättäen nuori mies. Isoksi haikaileva sellainen, jolla on oma maku ja oma mieli, on ajatuksia, jotka eivät ole isän toistoja tai äidin antamia. Hakemassa polkujaan ja paikkaansa tässä monimutkaisessa universumissa - rohkeana, luottavaisena, toivottavasti fiksuna ja kovasti uteliaana, I hope. 

Meidän herrantertuille on paukuteltu alusta asti käytöstapoja, kunnioitusta ja kaikkia yhteiskunnan asettamia normihyvyyksiä, niitä tuttuja itsestäänselvyyksiä. Unohtamatta meillä vaikuttavaa toista kulttuuria, jossa vanhanaikaiset tavat ovat vielä kovastikin elävää perinnettä... buurit teitittelevät kaikkia itseään vanhempia, aina ja joka paikassa. Paitsi vaimoa, sovittu varta vasten ja näin meidän kesken;). Tavat ja säännöt voi opettaa, mutta miten ammentaa lapselle niitä muita tärkeyksiä; uteliaisuutta, mielenkiintoa, innostusta? Niistä kumpuaa se tiedonjano, oppimisen halu, näkemisen nälkä - ja niinpä, ehkä se ikuinen kaukokaipuu. Mutta hyvä niin. Mitä enemmän menee ja kokee, sitä runsaammin tarttuu mukaan ymmärrystä, empatiaa ja toleranssia. Viisautta toivottavasti loppupeleissä.

Eli vinkki, vinkki ja pojalle lahjaksi sininen rinkka. Rinkka, jonka kanssa on nähtävä paljon ja mentävä pitkälle. Sama oli omien nuoruusvuosieni paras kumppani, yhdessä tehtiin, nähtiin ja maisteltiin maailmaa.  Sanoinkin pojalle, jollei tämä sininen reppu pian pääse kunnon retkelle omistajansa toimesta, niin sitten otan itse ohjat ja lähdetään interrailaamaan kolmestaan: reppu, Allu ja äiti.
Viimeinen kuva puhukoon puolestaan;)

17 comments:

  1. Oih, meillä talon ainoa poju täyttää tänä vuonna 14. Tunnistan kyllä kuvauksestasi tuon kasvun vaiheen. Ihastelen taas "mausteista" kotianne! Ihana!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tämä poikalasten kasvuvaihe on jotenkin niin sydäntäriipaisevan ihana - melkein jokainen päivä tuo uusia juttuja mukaan ja onneksi on murheilta vältytty, mutta eiköhän jonkinsortin haasteet kuulu tähän touhuun. Näilä mennään ja hyvä juuri nyt! Ihanaa viikonloppua!

      Delete
  2. Ihana, koskettava postaus ja tuo teidän olkkarinäkymänne on aina vaan niin henkeäsalpaavan herkku!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, kiitos, äidin ajatuksia omalle ihanalle;)

      Delete
  3. Onnea 15-vuotiaalle♥
    Voi, että tykkään tuosta teidän värikkäästä kodistanne!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, juu, värejä piisaa, ja niitä hämmennelläänkin vielä hela tiden;)

      Delete
  4. Onnea 15-vuotiaalle! Käytöstapoja pitäisi opettaa näille meidän maan pellavapäille, paljon muutakin kuin teitittelyä... Saitte kyllä tuotua sen Kenian mukananne tänne Suomeen! Minäkin ihastelen tuota värikästä kotianne.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä perustavat on jokaisen lapsen ja nuoren perussettiä, tai siis pitäisi ainakin olla. Meillä tämä puoli on ehdottoman pop ja siitä puhutaan ja vaahdotaan aina ja jatkuvasti. Jospa jotain jäisi myös korvan taakse! ;)

      Delete
  5. Onnea 15-vuotiaalle!
    Tulin kehumaan mahtavaa juttua teistä Kodin Kuvalehdessä, posti tuli juuri ja se juttu oli luettava heti :)Niin tutun ja mukavan oloinen artikkeli, aivan kuin blogisi.
    Kirsi

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, kiitos;), toimittaja-Anu sai loihdittua ihan meidän näköisen stoorin.. vaikka jännittikin totta kai, mutta hyvin män;)

      Delete
  6. Onnea Allulle! Muistaks kun tavattiin neuvolassa vajaat 16 vuotta sitten? Yllättäen. Ei uskoisi, että jäbät on jo noin isoja, ja me senkun pysytään nuorina <3 Allun äidille halit!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin se aika rientää, ja me vaan ollaan aivan kuin aina;) Suloista hiihtistä ja sitten nähdään!!!!

      Delete
  7. Oi miten ihania ajatuksia kasvattamisesta ja kasvamisesta! Omat poikani, yksin kasvatetut, ovat jo nuoria aikuisia mutta voi että olen ylpeä hyväkäytöksisitä nuorista miehistäni tänään. Olisinpa silloin joskus, epätoivonkin hetkinä, murkkujen äitinä, ymmärtänyt että kyllä ne hedelmät vielä jonakin päivänä korjataan...
    Ja hei, olen käynyt molempien poikieni kanssa erikseen reilaamassa! No, olivat niin nuoria toinen 13 ja toinen 11 etteivät olisi itsekseen päässeet. Ne reissut ja myöhemmin muutkin ovat antaneet molemmille rohkeutta lähteä etsimään seikkailuja omin päin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Siihen on pakko uskoa, että kyllä ne kasvatuksen hedelmät kantavat satoa - vaikkakin joskus homma tuntuu hiukan toivottomalta... mutta toisto toisto toisto on kaiden taidon äiti:). Kuule, vaikka Allu irvisteleekin nauruspäissään äidin vitsille kimppareilaamisesta, niin ei yhtään hullumpi ajatus... we will see! ;)

      Delete
  8. Aika rientää - minun kuopukseni syntynyt -94 ja mielestäni oli ihan äsken vauva - asuu siellä teidän huudeilla tänä päivänä. Perheen kuopus täyttää 17 vuotta - (mieheni oma, minun bonuslapsi).
    Käytöstavat ovat kaiken a ja o ja kyllä siinä on vastuu vanhemmilla. Koulu sitä työtä myös tekee, mutta ei se ollenkaan riitä jos kodissa piut paut välitetään.

    ReplyDelete
  9. Onnea! Hänestä on varmasti kasvamassa kunnon mies :)

    ReplyDelete
  10. Aih ihanaa että olet palannut cyberspaceen !! Nokkelat tekstisi ja kaubiit kuvasi ovat olleet kaivattuja ! Ja hey, kirahvi ja zebratuolit jokapäiväisessä käytössä ja zebran ominut poikanen suojelee zeebraansa tunkeilijoilta :)

    ReplyDelete