The day I took off

Aamun avaus, pommi ja vadillinen maitokahvia. Onneksi sumppi tarjoillaan valon kera näin viikonloppuisin. Harvinaista hiljaisuutta, juniorit nukkuu ja mies ties missä liesussa, i.e. pelireissulla. Erikoisen ihanaa olisi, jos olisin herännyt ajoissa - nyt on kiire kintuissa ja vipinää puntissa, jottei aikataulu täysin kusahda. Koirat pissatettu. Kone ei käynnisty toivotusti. 

Varastolla hakemassa hyllyn täytettä puodille.  Aamu on kaunis, jäätynyt räntä rapisee askeleen alla. Olo on jotenkin oikeasti onnellinen, pitkästä aikaa. Se on se valo, joka levittää toivoa. Sitä on hyvä hengitellä, vaikkakin hemmetin huurua pukkaa aina vaan.
Tavarat koossa, checked. Kukkiakin.

Hikipäässä parkkipaikkaa hakien, ja kiitolaukkaa kaupalle. Yleensä kävelen kotiportilta perille asti näin lauantaisin, mutta tässä maksellaan sitä ylinukkumisen kallista hintaa. Plus piti se varastokin sumplia. Linnankatu on vielä typösen tyhjä, mutta kolleegat ovat jo kaikki ehtineet tiskiensä taakse. Kyllä tämä tästä, pitää vielä sulloutua puodin pikkuveskiin huiskaisemaan päivän meikki nassulle, ettei kukaan pelästy. Aikaa 3 minuuttia. Ei riitä.

On tämä vaan ihanaa. Nämä lauantaiset kauppapäivät ovat silkkaa ylellisyyttä, kun saa olla paikalla koko päivän... arkisinhan omalla työlistalla on vain parin tunnin iltavuoro, mutta nyt tätä väriterapiaa saa isolla kauhalla ja runsailla rytmeillä. Ja mikä parasta, tänään meillä soi lingala piirun verran lujempaa. Muillakin on meneillään onnellisuutta; hymyileviä ja ilosta huokailevia asiakkaita tulee ja menee, voisin kaikkia halata - vaikka kerralla. Iltäpäivällä oma kahvienkeli liihottaa paikalle ja saan ison latten. Huoh. Kiitos.

En malttaisi laittaa ovia säppeen, mutta on pakko. Samalla vielä hiukan hämmentelen näyteikkunaa. Meidän suloinen harjoittelija on hoitanut homman kotiin jo eilen, mutta synkronisoin vielä kukat ja kulhot. Mies soittelee pelituloksia, ja muistin unohtaneeni laittaa lapsille lauantain työlistat. Too late.

Koirat sullottu takaluukkuun, pakaaseineen ja matkamuonineen. Liukastellen ehdin nipinnapin koirahotellille Kuusistoon ja siinä halailin rakkaille hyvästit. Voi meidän pingviini ja norppa, kaamoskiloja kiroillaan tässä itse kukin, kyllä. Voikaa hyvin, meille jää ikävä.

Suunnaton kiitos papalle; naapurin dreamteam otti lapset huomaansa ja saivat nakerot lämmintä ruokaa, jälkkärillä huom. Itselläni menossa hätäpakkailu... se on aina vaan tämä sama valssi, kassit kaivetaan autotallista about siinä vaiheessa kun taksi kehrää pihalla. Nyt on ylellinen tunti rohmuta viiden hengen teepparit ja simmarit hyllyiltä, ei taksia, vaan oma-apu ja -ajo. Keli sakenee, se siitä aamun ohimenneestä keväthuumasta. Kotona on kaaos.

Auto pakattu. Koirat on korvattu kontillisella lapsia. Mitä jäi, se jäi. Ajokeli on kerrassaan kamala, pappa pyytää peruuttamaan kaikki pläänit. Järkimies, mutta moottoritie on kuuma. Well, I wish. Sain tsuumattua ison rekan takavalot, joita sinnikkäästi tsuumailin kolme tuntia @ 80km/h, läpi viiman ja rännän, kehäkolmoselle asti. Lapset lauloi osan matkaa, osan lätkivät toisiaan hengiltä.
Aikuista seuraa, pliis.

Junior Suite, 7.krs, Helsinki-Vantaa. Watch me whip, watch me nae nae. Helpotustanssi, päästiin perille.
Pepat pehmeinä, silmät sikkurassa ja yömyssy mielessä.

Loputtoman ruokahalun omaavat nuoret saivat sullottua dinneri kakkosen vielä alas kurkuistaan. Kyllä näillä eväillä hetken jaksaa - meillä on aamuneljän rande-vouz sovittu buurin kanssa lentokentällä. Aamiaistreffit. Counting stars and seconds.

Taking off. Checking in. Checking out. Sweet dreams.