L´amore all around

Ajattelin yrittää palautua ihan varovasti ja vaivihkaa, ihan kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Kolmisen kuukautta on vierähtänyt viime visiitistä, ja eipä ole tilanne näin ulkoisesti paljon muuttunut. Keli on ihan yhtä kukkanen kuin marraskuun yhdestoista, väliin ei ole mahtunut yhtään hankikantoa tai lottovoittoa. Joulut oli, loppiaiset meni ja vuosi vaihtui syvässä kaamoksessa. Blogia on ollut ikävä. Arjen niskalenkki on vaan pitänyt äiti-ihmistä niin otteessaan, että annoin periksi. Siirryin blogidivaanilta pyykkitupaan, vaihdoin kameran imuriin ja se ihana oma aika on vietetty iltavuorossa. Siinä se kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sitäpaitsi - löydä siitä sitten jutun juurta.

Mutta, mutta, valopilkkujakin on.  Pari viikkoa sitten tehtiin tenavien kanssa roadtrip Keski-Suomeen sukuloimaan, ja jouduin siinä ajotuntien saatossa meidän esiteinien syyniin aiheesta postausten nollatila. Siinä istuivat hela matkan naama ruudussa ja kävivät läpi koko meidän perheen lokikirjan akaasian alta. Joka retki, safari, juttu ja juoni naurettiin, muistettiin ja uudelleen elettiin. Ymmärsin yllättäen, että ne blogin tallenteet, arjen hetket ja ohimenevät tunnelmat ovat meidän perheen lähihistoriaa: kronologiaa yhteisistä tekemisistä, välähdyksiä viikonlopuista, sitä tavallista ja ah, niin helposti unohtuvaa elämää. Muistoja muuallakin kuin vain mielen syövereissä. Opin myös, että kuvat ja jutut on imuroitu edelleen junioreiden snapchatteihin ja instatileihin, meidän elosta ja iloista on siinnyt kertomuksia kavereille ja aihioita kouluprojekteihin. Mikä oivallus. Ja maailman suloisin syy dumpata pölyrätti ja pyykkitupa – silloin tällöin ja vain hetkeksi. Eli tässä ollaan, with no pressure.

Lauantai-ilta, ihan normi, päivä töissä, buuri keittiössä, läppäri sylissä, taustalla maailman uutiset ja paavin puhe. Zen. Olen jo pitkään fanitellut tätä nykyistä pontiffia, jolla ajatuksen juoksu on nasevampi kuin monella maallisella päämiehellä ja seurakuntaa puolitoista biljoonaa. Niinpä.  Poliitiikkaan tai maailmanjärjestykseen sen enempää sekaantumatta sainhan ainakin aasinsillan – eli teleportilla Roomaan.

Karattiin menneenä viikonvaihteena Roomaan kaksin, kera selfiekepin. BTW, teinien mielesta äärimmäisen noloa, meidän mielestä varsin näppärää. Sata kuvaa meistä ja muistomerkeistä. Ostin katukauppiaalta sen extra-pitkän version, jolla kolhaistiin mustelmille muutaman kanssaturistin ja pari vespaa. Ehdoton lelu. Voi Roomien Rooma, kevätaurinko, jumalaisen kauniit ihmiset, kapeat kujat ja se sulfiittivapaa punaviini. Iskemätön resepti hyvälle rakkausreissulle. Homman kruunu oli ehdottomasti kuitenkin täsmäisku Pietarin aukiolle pyhäaamuna, sattumalta samaan aikaan kuin Paavi. Melkein silmätysten ja kananlihalla - ainakin me.

Näistä tunnelmista on hyvä ryhtyä päivittämään taas elämää. Ilman lottovoittoa, aina vaan.