Saturday, 28 September 2013

Comfort and Food


Lapsille annettiin yllärivapaa koulusta ja meille vanhemmille pehmeä ohjeistus huolettoman läsnäolon tärkeydestä. Näinä päivinä varsinkin. Huippuveto, sanon.  Siihen jäi muistio poikineen ja palaveri pullineen, otin myös yllärivapaan duunista. Ihana päivä. Ihana kertakaikkiaan. Arjen hulina ympärillä, mutta me pyörittiin pyjamissa vielä reippaasti aamupäivän puolelle. Mutta jotta vapari tuntuisi ansaitulta, niin piti keksiä äksönläsnäoloa, kai - en usko, että pelkät pyjamat kelpaa laatuajaksi näin kansainvälisesti mitattuna. Ja niin vaihdettiin suoraan yökkäreistä essuihin. Hah, Master Chef Junior totta kai. Ja täysillä meni.

Joka tenava sai pohdittavakseen yhden ruokalajin, joka piti valmistaa yksin alusta loppuun. Aikaa puolitoista tuntia. 
Kati ja kumppanit olivat hellapoliiseina, jottei lähde kaasuliesi käsistä, mutta koko repertuaari oli hoidettava omin nokkineen. Ja yksi kerrallaan keittiössä, jotta säästytään suuremmilta sisarselkkauksilta. Raati kokoontui sitten illalliselle Havelin Buduaariin sit-down-dinnerille, jossa puitiin sekä laatu, look ja maku. Ja pidettiin salainen äänestys - edelleenkin maailmanrauhaa silmällä pitäen.

Joka tenava ylitti itsensä. Alex otti tehtäväkseen loihtia huikean hampparin. Eikä mikään ihan pilipali ollenkaan. Pihvilihaa maustettiin hartaasti ja sipulia pilkottiin silmät sikkurassa. Kasaan koottiin kaikkien normilisukkeiden lisäksi myös avokaadoa, fetajuustoa ja lauantaimakkaraa. Hhhm. Komea ja korkea.

Elsa oli kokki jo syntyessään. Kilpailunimikkeenä 'Elsan kuuluisa sitruunakohokas jäätelöllä'. Itse en olisi ymmärtänyt edes reseptiä, mutta mimmi hoiti hommat kotiin. Paistoajasta uupui muutama minuutti, joten kohokas ei ollut ihan nimensä veroinen. Hiukan vellinen, mutta sitruuna hiveli palettia sataprosenttisesti. A scent of foodie sarcasm;)... mutta kohokaskipot lopulta nuoltiin puhtaaksi. 
Se puhukoon puolestaan. 

Ja meidän Anja. Ilolintu ja matalan aidan ylittäjä;) Kuppikakkuja, tietysti. Mutta tällä kertaa ei paketista, huoh onneksi, vaan alusta asti itse askarreltuna. Vaniljaessanssia ja sinistä väriä päälle. Jollei tullut esteettisiä pisteitä, niin orgaanisia kylläkin. Tyttö yllätti itsensäkin.

Pöytä oli pitkä ja rakas. Ihan kuten ilta itsekin. Kaikki suli suussa, ja kylmä kuiva valkkari valeli detaljit paikalleen. Äänestystä jännättiin, tilanne oli kiperä ja kilpailu tiukka. 
Voiton toi lopulta kotiin Allun hampurilainen. Ihan ansaitusti. 

Pikkupromo tähän loppuun. Ilta venähti ja maailma parani. Kuten usein, niin loistoideoita kumpusi jakoon asti. Kilpailumieltä kun oli ilmassa jo omastakin takaa, niin keksittiin vetää homma loppuun asti: oheisella kuvalla ollaan siis mukana Arabian kattauskisassa;). Kiitos vinkistä Marialle. Kuvassa framilla Allun voittopurilaiset ja Anjan kuppikakut, joista oli jo siniset sokerit nuoltu päältä. 
Elsan soufleekin pitäisi olla jossain siellä. Että sellaista pilkettä silmäkulmassa;)



Letkeää lauantaita tiedossa, myös langoilla. Ja aion nyt ryhdistäytyä myös kommenteissa. Siis tulossa ollaan.

Aurinkoa ja rutistuksia!

PS. Kylppäri numero yksi kohenee silmissä. Nyt odotellaan raakabetonilattian kuivumista, jotta saa lakat päälle. Jos siitä tulee niin hyvä kuin kuvittelen, niin kuvia seuraa. Jos ei, niin sitten kuvataan kaakeleita. 

Wednesday, 25 September 2013

#WeAreOne


Mistä aloittaisin.

Huoleton blogiharrastus on saanut aivan uuden ulottuvuuden omalla kohdallani, monessakin mielessä. Ennen kuin keskityn tämän päiväiseen kuvakavalkaadiin, niin tahdon sanoa muutaman blogisanan. Ison sanan solidaarisuudesta ja sympatiasta, ison sanan virtuaaliystävyyden sävystä ja syvyydestä. Jos usein tulee mieleen, että meidän e-yhteisöä vetää puoleensa elon ja olon kevyemmät elementit, niin voin sanoa suureen ääneen, että meidän porukka menee pitkälti pidemmalle kuin oma kaunis arki ja juhla. Tärkeitä nekin, mutta väitän ylpeänä, että tämä yhteisö on kollaasi naisia, siskoja, vaimoja, äitejä, ystäviä, veljiä, joilla on sosiaalinen vastuu, empatia ja sydän enemmän kuin kohdallaan – meillä on tarve ja taito puuttua vääryyteen, sanoa sanottavamme ja kantaa kortemme. Kenian terroristi-isku sai omassa pienessä piirissäni aikaan vyöryn tunnetta ja tahtoa parempaan. Olen sanaton. Iso yhteinen kiitos kaikista kommenteista ja yhteydenotoista. 
Asenteeni bloggaamisen sai juuri ylennyksen.  

Kuten sanoin sunnuntaina, meillä on kaikki niin hyvin kuin nyt mahdollista, kaikesta huolimatta. Fyysisesti kaikki kohdallaan, mutta tuskin ollaan koskaan ihan perinpohjin ennallaan. Piirit ovat pienet ja  iskun myötä lapsilta vietiin se viattomuuden viimeinen korsi, mitä tulee kodin ja kouluyhteisön koskemattomuuteen ja pysyvyyteen. Omat vuoteni kriisialueilla tuntuvat nyt ruusutanssilta, kun yllättäen omat lapseni olisivat voineet olla terroristin tulilinjalla. Westgaten ostoskeskus oli meidän kaikkien yhteinen pelikenttä cityviikonloppuisin. Kaatuneissa oli yksi koulukaveri, haavoittuneissa monia.  Miten kerrata tilanteen karmeutta, miten todistaa lapsille, että tämä ei ole Keniaa – tämä oli terroristi-isku katsomatta paikkaa, aikaa tai kohdetta? Tänne osui tällä kertaa se paska-arpa. Ei tarvinnut edes raaputtaa. 
Ja kuitenkin ollaan onnekkaita.

Arki jatkuu. Ollaan puhuttu asiasta kotona, koulu on puinut asiat asiantuntevasti – meillä mennään tunteella. Olo on lohduton, mutta se muuttuu paremmaksi ajallaan. En koskaan enää tahdo kertoa omalle kymmenvuotiaalleeni, miksi paha ampuu lapsia ja niiden äitejä. Mutta olen kyllä ensimmäisenä muistuttamassa paikkakunnan kauneudesta, safarien satumaisuudesta  ja kotikulmien turvallisuudesta. Meillä on perhe, toisemme ja normiarki on kovasti tervetullutta. Oltiin eilen klubilla viettämässä iltaa yhdessä, puhuttiin hiukan vielä lisää, samalla kun päätettiin pitää päät pystyssä, hännät heilumassa ja hakea hymyt takaisin meidän hetkiin.  Meillähän on kaikki syy moiseen, samalla kun ollaan raadollisen tietoisia, että suru on niin liki ja niin monella. Presidentin eilinen puhe sai aikaan kananlihat, uskon parempaan, ja toivottavasti entistä eheämpään ja vahvempaan Keniaan.

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta ei ainakaan jääda paitsi.

Tämä on nyt sitten puitu toistaiseksi. 
Nyt palaudutaan tavallisiin asioihin, ja seuraavan briiffin voisin tehdä vaikka niinkin banaalista aiheesta kuin meidän vessan remppa;) 
Katsotaan, katsotaan.

e-love to everyone. 

Sunday, 22 September 2013

Ei sanoja

Kamera on kaapissa, keittiössä ei porise kattilat, ei ole kakunalkuja uunissa tai kauniita kukkia pöydillä. 
Kannettiin telkkari olkkariin, katsotaan ja istutaan hiljaa. Puhelimet soi ja piippaa viimeisimpiä uutisia tutuilta ja muilta, netistä tulee tilannetiedotteita, lähetystöt laskivat omansa. Meillä on kaikki hyvin, läheisimmillä on kaikki hyvin,  mutta tuttuja oli – ja on edelleen –  siellä. Yksi ristitulituksesta selviytynyt tuotiin meille ensiapuun: sairaalat käännyttivä kaikki jaloillaan pysyvät. Nyt pidetään huolta yhden haavoista ja monen mielestä, samalla kun omaa ääntä ei kunnolla kuule helikoptereiden melulta.

Lapset ovat kummissaan ehkä enemmän kuin huolissaan. Telkkarissa näkyy luokkakavereita paossa, kuulemma jotakuta ammuttukin. Suurta tietämättömyyttä. Suurta surua. Tällä kertaa ei kotona sensuroida mitään tai yhtään uutista. Tämä koskettaa meitä jokaista, syvältä ja lujaa.  

Ja kyllä laittaa myös kiukuksi. Miksi? Meidän hyvä Kenia, meidän ihana, lainattu ja valittu kotimaa. Paikka, jossa sydämellisyys on kansallishyve, ystävällisyys on jokaisen valttikortti, ja paikan kauneus on maailman seitsemäs ihme. Kenia ei ole villi länsi ja sotatanner. Meillä arki on hyvää, tavallista ja turvallista - ei ehkä kuin Turussa, mutta maalaisjärjen puitteissa. Me tehdään, mennään ja häärätään ihan kuin jokainen tallaaja. 
Ei me kurkita olkamme yli kauppareissulla tai pohdita varauloskäytäviä leffareissulla. Ei tarvitse. Nauru on herkässä, auringossa on helppo hymyillä. Kehitysmaan kompuroinnit ohitetaan olankohautuksella - sähkökatkos, so what; vedet poikki, no worries. 
Kenia on ollut meille hyvä, tavattoman hyvä. 

Eikä Al-Shabaab ole meidän normihäirikkö. Terrorismi on se kutsumaton vieras, joka tänä päivänä voi tulla ja tupsahtaa kenen tahansa kekkereihin, missä tahansa. Meidän maailma on pieni, ja myös paha pääsee pitkälle. Näin on nähty Utoyan saaressa, Batmanin ensi-illassa ja liian monessa kouludraamassa, kaukana ja lähellä. Tällä kertaa se paha pääsi tänne. 

Tästäkin selvitään ja Kenia on taas pian jaloillaan, ihan varmasti - mutta millä hinnalla? Vaikkakin meneillään on yksittäistapaus, niin sen seuraamukset kantavat kauas. Sehän on nähty. Valitettavasti. Ja se on se  kukkakauppias Yrjö, vaatturi-Wanga, kulmakahvilan pitäjä ja safariopas perheineen, jotka tästä kantavat sen pidemmän hinnan; ihmisille tulee turta ja asiakkaat arkailevat. Huoh. Kunnes taas unohdetaan menneet, käännetään uusi sivu ja saadaan hommat raiteilleen. Sekin on nähty, monesti ja onneksi in deed. 

Sunnuntai jatkuu tänään tässä, odotellessa. Huomisesta ei kai kukaan vielä tiedä. 
Mutta meillä on kaikki hyvin, ja siitä on kädet kyynäriä myöden ristissä. 
Ajatukset ovat siellä missä tänään on iso suru. 

Suunnaton kiitos soitoista ja viesteistä.

Wednesday, 18 September 2013

Havelin Paja: Production 1



Meillä heiluu hihat ja helmat, kun ollaan laitettu Vaatturi-Wangan kanssa tuulemaan. 
Ensimmäiset pari viikkoa  hujahti huputtaen meidän huushollin huonekaluja. Wanga suristeli menemään ylikierroksilla ja siihen sekoitettuna omat onnettomat esimiestaitoni, niin kävi niin, että Wanga huputti kaikki mitä vastaan tuli ja ympäriltään löysi. Olin ajatellut antaa kaverille työrauhan alakerrassa, oltiinhan sovittu suuremmat linjat noin about-nippa-nappa ja palaverit pari kertaa viikossa. Itse tietysti omassa duunissani päivät pitkät. Yllärikseni löysin sitten kaikki alakerran penkit, pallit ja muutaman romunkin huput päällä;) Tuli melkein pissat housuun naurusta, kun tajusin tilanteen. 

Noh, ettei mene ihan lapasesta tämä potentiaalinen yhteistyö, niin siirrettiin maestro ja koneet studion puolelle takapihalle. Haveli on työtilana ihan napakymppi. Tämän viikon proggiksena on läjä ihania nukkuvilttejä, puuvillaisia, jossa pumpulit sisällä. Ei ohuita, ei paksuja, vaan just sopivia. Kuitenkin niin, että voi heittää koko hoidon koneeseen pesulle sellaisenaan. Meillä on muutama ollut normikäytössä jo monta vuotta ja peitot vain paranevat pesussa.  Tämän viikon ensimmäinen setti on kaikki valkeita, mutta tehdään toki mukaan muutama aito tilkullinenkin. Tai ehkä raidallinen;) Mulla on kaapeissa vanhoja kankaita vaikka kuinka ja huomenna aloitetaan sommittelu. 
Mallina oma vihertävän punertava lempivälly. 

Älkää hyvät ihmiset kysykö mitä meinaan kaikilla vilteillä tehdä. Peitot on mulle jonkinsortin heikkous, joten ehkä keräilen niitä pinoihin kotinurkkiin. Ensimmäinen ihanuus tosin lähtee lahjana tällä viikolla jo Aasiaan, eli ehkä ryhdyn ripottelemaan niitä sinne sun tänne. Katsellaan, katsellaan. 

Mutta mukavaa on, uskokaa pois;) 

Kiitos taas kaikista mukavista kommenteistä ja visiiteistä, ihan jokaisesta. Ja uusista lukijoista totta kai. 
Nyt peiton alle kiireen vilkkaan. 

Gnite kivat!

Sunday, 15 September 2013

Heat and Meat



Vilun valitukseni ovat selvästikin menneet perille jonnekin ja meille on nyt sitten tullut helle & hiki. Kertaheitolla.
Auringon paahdetta, kuumia aaltoja ja väreilevää maisemaa. Pyörin kesäkaupungissa selkä märkänä koko eilisen - asioita hoidellen, mites muuten - kunnes tuli taas safariväpätys. Sellainen hinkuolo päästä pois pölyistä ja tungoksesta, katsella kauas ja fiilistellä vapautta. Sain koukutettua koko kerhon samoihin tuntemuksiin, ja päätettiin tehdä minitrippi suvisen sunnuntain kunniaksi.

Lähdettiin heti aamusta, ja ajeltiin tunti toista Ngongin kukkuloille. Samaiset mäenrinteet, joilla Meryl Streep ja Robert Redford veuhkasivat Minun Afrikassani - jos muistatte. Eikä suotta, sillä maisemat ovat kuin elokuvasta ja tunnelmat kuin musiikkia. Laitimmaisen kukkulan kupeessa on Olepoloksen kansanruokala, joka on paikallisen spesiaaliteetin mekka: nyama choma, grillattu liha. Ruokalistaa ei ole, tarjolla kanaa, härkää tai lammasta. That´s it, that´s all. Tilaus tehdään kiloissa - siis raakasellaisissa - ja grillaaminen avotulilla alkaa vasta sitten. Kyytipojaksi ranskiksia ja tomaattia. Odottelu palkitaan, kun pöytään kannetaan grilliherkut kokonaisina. Diiliin kuuluu paloittelu paikan päällä. Ei lautasia, ei haarukoita. Lihanpalat syödään sormin suoraan puulaudalta, ja ainoana mausteena on suolakeko dippaamiseen.
Palan painikkeeksi kylmä olut.

Paikka on vaatimaton ja nuukahtanut, pienen kinttupolun päässä, tarjoilusta uupuu kaikki finesse - mutta herkut ovat herrain luokkaa.
Meidän lampaanpotka suli suussa ja kanankuoret rapisivat juuri sopivasti. Kuuma tuuli tukassa ja silmä lepäsi näkymissä. Viihdykkeksi paikalle tupsahti hiukan väsähtänyt masaimies, jolta ei kikattelut meinannut loppua lainkaan. Saatiin muistoksi keppi ja keihäs.
Ihan täydellinen päiväretki.

Tässä sikermä päivästä. Nyt sulatellaan vielä hetki, ja sitten keskitytään jo tulevaan viikkoon.

Kaikille mukavia toivotellen.
 

Friday, 13 September 2013

Puoli valtakuntaa


Ja ripaus prinsessaa. Fuusio pehmoeläimiä ja hajuvesiä. On korulipas ja viisikot. Päiväkirja ja lukko,  punertava hyttyshuppu. 
Ja mikä tärkeintä, naapurina äiskän ja iskän makkari. Niinpä.

Ei siis ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti mennyt tämä mukuloiden ripottelu eri kerrokseen ja talon toiseen päätyyn:). Kun asetuttiin taloksi muutama vuosi sitten, niin koko jälkipolvi oli fiksusti ajateltu alakertaan, kukin omaan huoneeseensa. Mutta jollain konstilla Anja sai kammettua itsensä ilta illan jälkeen meidän väliin – tyttökulta tokkurassa pimeitä portaita kompuroiden sai koirat hereille ja toi meikäläiselle härtslaagit. Joten tytön kimpsut, kampsut ja rimpsut kannettiin lopulta yläkerran pikkukamariin, ja saatiin rauha maahan. Kyllä sitä vieläkin toisinaan herätään tyttö kainalossa, mutta mutta, nautitaan siitä suloisuudesta vielä niin kauan kun joku haluaa kainaloon kivuta.

Iltarutiinit on nyt sitten hajautettu. Ensin peitellään ja suukotellaan, hoidellaan iltarukoukset ja enkelilaulut alakerrassa Elsan kanssa, ja sitten toistetaan koko setti yläkerrassa. Poikien kanssa homma on paljon suoraviivaisempaa; 
‘äitiiiii, hyvää yötä, rakastan sua, kiitos tästä päivästä, amen. Saaks mä vielä teetä?’  ’Et.’  ’Ok.’

Tässä muutama täysin naturelli räpsy yläkerran kulmahuoneesta, eipä ole kaunisteltu tai retusoitu huonejärjestystä lainkaan. 
Anjan buduaari ja karvaiset lapsilaumat.

Olona on perjantaionni, vaakatasossa. Hetki on hyvä, uneliaisuutta ilmassa juuri sopivasti ja kylkeä voi kääntää juuri siten ja miten mieli tekee. 

Thank God it´s Friday, whatever the date;)

Rutistuksia ♥