#WeAreOne

Mistä aloittaisin.

Huoleton blogiharrastus on saanut aivan uuden ulottuvuuden omalla kohdallani, monessakin mielessä. Ennen kuin keskityn tämän päiväiseen kuvakavalkaadiin, niin tahdon sanoa muutaman blogisanan. Ison sanan solidaarisuudesta ja sympatiasta, ison sanan virtuaaliystävyyden sävystä ja syvyydestä. Jos usein tulee mieleen, että meidän e-yhteisöä vetää puoleensa elon ja olon kevyemmät elementit, niin voin sanoa suureen ääneen, että meidän porukka menee pitkälti pidemmalle kuin oma kaunis arki ja juhla. Tärkeitä nekin, mutta väitän ylpeänä, että tämä yhteisö on kollaasi naisia, siskoja, vaimoja, äitejä, ystäviä, veljiä, joilla on sosiaalinen vastuu, empatia ja sydän enemmän kuin kohdallaan – meillä on tarve ja taito puuttua vääryyteen, sanoa sanottavamme ja kantaa kortemme. Kenian terroristi-isku sai omassa pienessä piirissäni aikaan vyöryn tunnetta ja tahtoa parempaan. Olen sanaton. Iso yhteinen kiitos kaikista kommenteista ja yhteydenotoista. 
Asenteeni bloggaamisen sai juuri ylennyksen.  

Kuten sanoin sunnuntaina, meillä on kaikki niin hyvin kuin nyt mahdollista, kaikesta huolimatta. Fyysisesti kaikki kohdallaan, mutta tuskin ollaan koskaan ihan perinpohjin ennallaan. Piirit ovat pienet ja  iskun myötä lapsilta vietiin se viattomuuden viimeinen korsi, mitä tulee kodin ja kouluyhteisön koskemattomuuteen ja pysyvyyteen. Omat vuoteni kriisialueilla tuntuvat nyt ruusutanssilta, kun yllättäen omat lapseni olisivat voineet olla terroristin tulilinjalla. Westgaten ostoskeskus oli meidän kaikkien yhteinen pelikenttä cityviikonloppuisin. Kaatuneissa oli yksi koulukaveri, haavoittuneissa monia.  Miten kerrata tilanteen karmeutta, miten todistaa lapsille, että tämä ei ole Keniaa – tämä oli terroristi-isku katsomatta paikkaa, aikaa tai kohdetta? Tänne osui tällä kertaa se paska-arpa. Ei tarvinnut edes raaputtaa. 
Ja kuitenkin ollaan onnekkaita.

Arki jatkuu. Ollaan puhuttu asiasta kotona, koulu on puinut asiat asiantuntevasti – meillä mennään tunteella. Olo on lohduton, mutta se muuttuu paremmaksi ajallaan. En koskaan enää tahdo kertoa omalle kymmenvuotiaalleeni, miksi paha ampuu lapsia ja niiden äitejä. Mutta olen kyllä ensimmäisenä muistuttamassa paikkakunnan kauneudesta, safarien satumaisuudesta  ja kotikulmien turvallisuudesta. Meillä on perhe, toisemme ja normiarki on kovasti tervetullutta. Oltiin eilen klubilla viettämässä iltaa yhdessä, puhuttiin hiukan vielä lisää, samalla kun päätettiin pitää päät pystyssä, hännät heilumassa ja hakea hymyt takaisin meidän hetkiin.  Meillähän on kaikki syy moiseen, samalla kun ollaan raadollisen tietoisia, että suru on niin liki ja niin monella. Presidentin eilinen puhe sai aikaan kananlihat, uskon parempaan, ja toivottavasti entistä eheämpään ja vahvempaan Keniaan.

Uskosta, toivosta ja rakkaudesta ei ainakaan jääda paitsi.

Tämä on nyt sitten puitu toistaiseksi. 
Nyt palaudutaan tavallisiin asioihin, ja seuraavan briiffin voisin tehdä vaikka niinkin banaalista aiheesta kuin meidän vessan remppa;) 
Katsotaan, katsotaan.

e-love to everyone.